Kiipeilyreitin vaikeuden eli ”greidin” määrittely on aina subjektiivista ja välillä hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kiipeilijän pituus ja eri vahvuudet sekä heikkoudet vaikuttavat siihen, miten vaikealta reitti tuntuu.

Reittien vaikeusasteet ovat vuosien saatossa usein vakiintuneet ja hyväksytty alueellisesti. Vanhemmat reitit toimivatkin usein vertailupohjana uusien reittien arvioille. Ajan kuluessa syntyy alueellisia eroja. Alueellinen vaihtelu kiipeilyn luonteessa voi vaikeuttaa myös eri maiden asteikkojen vertailua.

Kiipeilyn vaikeuden luokittelulla on useita tarkoituksia, ja nämä tarkoitukset määräävät usein myös vaikeusasteen (eli kiipeilytermein ’greidaamisen’) perusteet.

Suoritukset, milloin reitti on kiivetty

Ero eri asteikkojen välillä aiheutuu osin siitä, millaista suoritusta greidi kuvaa.

Onsight

Onsight tarkoittaa reitin kiipeämistä ”ensi näkemältä ”ilman harjoittelua tai mitään ennakkotietoja reitistä tai sen luonteesta.

Flash

Flash tarkoittaa sitä, että on esim. nähnyt jonkun kiipeävän reitin tai saanut siitä vinkkejä, mutta aikaisempia yrityksiä ei ole itse tehnyt.

Redpoint

Redpoint tarkoittaa kiipeilytyyliä, jossa reitin saa harjoitella vapaasti etukäteen.

Pinkpoint

Pinkpoint tarkoittaa Redpointtia, missä varmistusvälineet tai jatkot asetetaan etukäteen. Urheilukiipeilyssä pinkpointin ja redpointin välinen ero on viime vuosina vähentynyt, koska vaikeimpien reittien jyrkkyys on usein sitä luokkaa, että niissä pidetään enemmän tai vähemmän kiinteitä jatkoja, kuten sisäseinälläkin. Omilla varmistusvlineillä kiivetessä pinkpoint eroaa redpointista enemmän, ja siitä tulee nousun yhteydessä mainita.

Headpoint

Urheilukiipeilyssä Redpoint tarkoittaa usein käytännössä sitä, että kiipeilijä on tehnyt useita liidiyrityksiä ennen onnistumista reitin kiipeämisessä. Headpoint viittaa tavallisestivaikeasti varmistettavaan reittiin, josta ei ole (kiipeilijän mielestä) turvallista pudota. Headpoint on suorituksena käytännössä aina myös Redpoint, mutta sitä edeltää reitin harjoittelu yläköydessä.

Vapaakiipeily

Vapaakiipeilyssä perusedellytys on se, että kiipeily tapahtuu vapaasti, ilman ulkopuolisia apuvälineitä tai lepäämistä köydessä. Urheilukiipeilyssä ollaan usein hyvinkin tarkkoja suorituksien puhtaudesta, mutta alppityylisessä kiipeilyssä pidemmillä reiteillä käsitteitä voidaan pitää hieman joustavampina. Pitkillä alppityylisillä kallioreiteillä, varsinkin Ranskassa, voi olla tilanteita missä muuten helpon reitin vaikea kohta on jopa tarkoitus ohittaa pultista vetämällä. Tyyliä kutsutaan nimellä ”French free”, ja näistä kohdista on usein maininta reittioppaassa. Oppaassa voi tällöin olla erikseen merkinnät kahdesta eri vaikeusasteesta. Nämä kuvaavat silloin erikseen reitin vaikeuden käyttäen apuvälineitä (French free) tai ilman niitä.

Yläköysi ja esiklippi

Suorituksiin liittyy paljon tulkinnanvaraa ja myös eriäviä mielipiteitä. Säännöt ovat aluekohtaisia ja muuttuvat ajan saatossa, kun laji kehittyy. Joitakin yleisiä linjauksia on kuitenkin mahdollista tehdä. Vapaakiipeilyssä suoritukset tehdään aina alaköydessä. Kiipeily-yhteisössä reitin ”kiipeäminen” tarkoittaa puhdasta suoritusta alaköydessä. Myös uuden reitin ensinousu hyväksytään kun se on kiivetty ”oikeaoppisesti” alaköydellä. Pitkillä reiteillä köysistönä edetessä hyväksytään käytännössä myös vuoroliidit, jolloin kiipeilijät kiipeävät alaköydellä vuorotellen. Voit siis yleensä sanoa kiivenneesi pitkän alppireitin, vaikka et olisi itse kiivennyt jokaista köydenpituutta alaköydellä.

Esiklippi tarkoittaa ensimmäisen pultin klippaamista jo maasta pitkän tikun avulla. Tämä käytäntö on yleistynyt viime vuosina, ja samalla muuttunut entistä hyväksyttävämämmäksi. Esiklippi on järkevä vaihtoehto silloin, kun reitin alku on vaikeasti varmistettavissa. Ensimmäisen pultin esiklippaus on urheilukiipeilyssä usein hvyäksyttävää, ja joskus jopa oletettua. Perinteisessä kiipeilyssä (luomu, tradi) reitin varmistaminen ja riskien hallinta on isompi osa itse suoritusta, ja esiklippaaminen maasta käsin on myös vaikeampaa. Luonnollisilla reiteillä oletus on se, että varmistukset asetetaan kiipeilyn aikana. Välillä puhutaan ”redpointin” sijasta ”pinkpointista”, jos jatkot on asetettu etukäteen. Luomupuolella sanotaan välillä rehdisti että kiivettiin ”esiasetetuilla piisseillä” (preplaced gear).

Järjestelmien välisiä eroja

Kiipeilyreitin vaikeusasteen tulisi auttaa kiipeilijää valitsemaan itselleen sopivan haastavia reittejä kiivettäväksi. Erityisen tärkeää tämä on pitkillä reiteillä ja perinteisessä kiipeilyssä, sekä silloin kun haettu suoritus on Onsight tai Flash. Varsinkin urheilukiipeilyssä reittejä myös harjoitellaan ja ”projektoidaan” pitkäänkin. Vaikeusaste voi olla erilainen riippuen siitä, kuvaako se Onsight- vai Redpoint- suorituksen vaikeutta.

Kuvaako vaikeusaste yksittäisten liikkeiden vaikeuden, vai huomioiko se missä määrin myös reitin raskauden, kun kaikki liikkeet yhdistetään? Ylitsekaatuva pitkä reitti voi olla vaikea jaksaa loppuun asti, vaikka siinä ei ole yhtään yksittäistä kohtaa, jota ei pystyisi tekemään lyhyen tauon jälkeen.

Sisäseinä- ja sporttikiipeily (pultit) suomessa

Suomessa sisäseinillä ja pultatuilla kallioreiteillä käytetään pääsääntöisesti Ranskalaista vaikeusasteikkoa. Sisäseinällä reittien greidaus toimii suurinpiirtein kuten ulkonakin. Reitintekijä tai ensimmäiset kiipeilijät usein antavat arvion vaikeusasteesta, ja tämä merkitään reitin vaikeudeksi. Vaikeusaste on aina subjektiivinen, ja se siten asettuu usein vasta usean arvion perusteella. Kallioreiteillä vaikeusaste saattaakin myöhemmin muuttua ensinousijan tekemästä arviosta. Kaiken kaikkiaan vaikeusaste antaa kiipeilijälle vinkin itselle sopivasta haasteesta. Nykyisissä kiipeilyreittejä kuvaavissa verkkopalveluissa onkin usein mahdollista kirjata omat nousunsa sekä arvionsa reitin vaikeudesta. Arviot huomioidaan ja tällä tavalla vaikeusaste asettuu kokemusperäisesti.

Myös sisäseinillä on halli- ja reitintekijäkohtaisia eroja reittien vaikeusasteissa ja tyyleissä. Nykyään kiipeilyreittien laatuun panostetaan, ja isommissa halleissa voi olla yksinomaan reitintekoon palkattuja työntekijöitä. Reitineko on taidetta, missä tekijän tunnusomainen kädenjälki usein näkyy. Reitintekijän nimi greidin vieressä voikin usein auttaa arvioimaan reitin sopivuutta omalle kiipeilytyylilleen. Reitti voi vaatia voimaa, kestävyyttä, oivaltamista tai tasapainoilua. Parhaimmassa tapauksessa sopivasti näitä kaikkia.

Boulderointigreidit Suomessa

Boulderit greidataan pääsääntöisesti Fountaineblaun asteikon mukaan. Tämä asteikko muistuttaa Ranskalaista köysikiipeilyn asteikkoa, mutta ei vastaa sitä. Nämä asteikot erotellaan usein toisistaan kirjoittamalla boulderasteikko isoilla kirjaimilla esim. 7b (köysi) ja 7B (boulder).

Perinteinen kiipeilytyyli (omat kiilat, luomukiipeily, tradikiipeily)

Perinteinen kiipeily tarkoittaa kiipeilyä reiteillä, joissa ei ole valmiita pultteja varmistamiseen. Tämä on Suomessa useimmiten halkeamakiipeilyä, joka eroaa luonteeltaan urheilukiipeilyä enemmän sisäkiipeilystä. Perinteiset reitit saavat Suomessa yleensä vanhan suomalaisen asteikon mukaisen vaikeusasteen. Suomalaisen asteikon loppupäätä on muokattu 1990- luvulla siten, että vaikeusasteesta 7 alkaen pykälät vastaavat nykyään Ranskalaista asteikkoa.

Wikipediassa löytyy taulukko eri vaikeusasteikkojen vastaavuudesta; https://en.wikipedia.org/wiki/Grade_(climbing)#Comparison_tables

Tokion Olympialaisissa vuonna 2021 kilpaillaan ensimmäistä kertaa urheilukiipeilyssä (Sport climbing) 3-6.8.2021. Kisoissa käydään erikseen karsinnat ja finaali.

• 3.8.2021 klo 11:00 Miesten karsinnat
• 4.8.2021 klo 11:00 Naisten karsinnat
• 5.8.2021 klo 11:30 Miesten finaali
• 6.8.2021 klo 11:30 Naisten finaali

Palkintojen jako on finaalipäivinä klo 16:10.

Vaikka kiipeily on uusi laji Olympialaisissa vuonna 2021, kiipeilyssä on kuitenkin kilpailtu kansallisissa ja kansainvälisissä kisoissa jo 90-luvulta alkaen urheilukiipeilyn kansainvälisen lajiliiton IFSC alaisuudessa. Urheilukiipeilyssä on perinteisesti kilpailtu kolmessa eri alalajissa, jotka poikkeavat luonteeltaan melko paljon toisistaan. Olympialaisiin ei kuitenkaan saatu mahdollisuutta kilpailla useassa eri kiipeilylajissa, joten IFSC joutui tekemään päätöksen joko yhden alalajin suosimisesta tai eri alalajien yhdistämisestä. Näin syntyi uusi, olympialaisiin räätälöity yhdistetty (Combined) formaatti, jossa sama kilpailija kilpailee kolmiotteluna kaikissa eri alalajeissa. Uusi formaatti herätti paljon keskustelua, koska maailman huiput olivat siihen asti pääosin hyvin vahvasti profiloituneet ja harjoitelleet vain yhden alalajin suoritusta ajatellen.

Nopeuskiipeily (Speed)

Nopeuskiipeilyssä kilpailijat kiipeävät pareittain ja vierekkäin ”kaksintaisteluna” 15 metriä korkealla seinällä olevaa vakioitua reittiä. Kaikissa kisoissa otteet ja liikkeet ovat siis samanlaisia, ja kilpailijat voivat harjoitella reitin etukäteen. Parhaimmat kiipeilijät kiipeävät reitin alle 10 sekunnissa.

Lead (Alaköysi /Lead climbing)

Lead-kiipeilyssä kilpailijalla on tietty aika kiivetä vaikea reitti mahdollisimman korkealle. Kiipeiliijän tulee samalla varmistaa itseään kiinnittämällä köysi seinällä oleviin välivarmistuksiin. Kiipeilijällä on vain yksi yritys ja suoritus loppuu kun kiipeilijä putoaa köyden varaan tai aika loppuu. Kilpailuissa reitin pituus on usein n. 15 metriä, ja aikaa suoritukseen esim. 6 minuuttia.

Boulderointi (Boulder)

Boulderoinnissa kilpailijalla on tietty aika kiivetä vaikea, mutta lyhyt kiipeilyreitti. Boulderoinnissa ei käytetä köyttä, vaan kiipeilijä putoaa paksulle patjalle. Reitti merkitään suoritetuksi vain, jos kiipeilijä pääsee ennen ajan loppumista reitin ylimpään otteeseen (ns. ”toppi”). Reitillä on myös ”bonus”- ote, josta kilpailijalle on hyötyä mikäli suoritukset menevät muuten tasan. Kilpailuissa kiivetään usein 3-4 eri reittiä, 4,5m korkealla seinällä. Yhden reitin kiipeämisen on 4 minuuttia aikaa, ja kilpailija saa tehdä useita yrityksiä, mutta eniten ”toppeja” vähimmillä yrityksillä tehnyt kiipeilijä voittaa.

Yhdistetty formaatti (Kolmiottelu/Combined)

Myös kolmiotteluna tunnettu yhdistetty formaatti kehitettiin olympialaisia varten ja otettiin käyttöön vuodesta 2019 joissakin maailmancupin osakilpailuissa. Näissä osakilpailuissa parhaiten pärjänneet urheilijat ovat päässeet kilpailemaan ensimmäisiin olympialaisiin.

Yhdistetyssä formaatissa aloitetaan nopeuskiipeilyllä, jonka jälkeen kiivetään boulderit. Lopuksi kilpailijat kiipeävät alaköydellä. Lopputulos lasketaan niin, että kilpailijan sijoitukset eri alalajeissa kerrotaan keskenään. Jos kilpailija on esim. tullut kolmanneksi kaikissa lajeissa, olisi hänen pisteensä 3x3x3=27.

Englanniksi lisätietoa esim; https://www.ifsc-climbing.org/index.php/olympic-games/tokyo-2020

Suomen kiipeilyn pioneerina tunnettu Matti Jokinen on ensimmäinen tunnettu Suomalainen kiipeilijä. Matti palaa Helsinkiin vuonna 1954 ensimmäiseltä matkaltaan, jossa hän on menettänyt sydämensä vuorille ja kiipeilylle. Matterhornin nousu takataskussaan, hän rupeaa työstämään Suomeen ensimmäisiä kiipeilyreittejä Taivaskalliolle Helsingissä. Voidaan puhua työstämisestä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siihen aikaan kalliota saattoi vielä muokata taltalla ja vasaralla mieleisekseen. Sitä kun ei ollut kukaan vielä kieltänyt. Nykyään kaikenlainen kallion muokkaamien on kiipeilypiireissä paheksuttavaa ja kiellettyä.

Itse tehdyillä varusteilla Matti nousi myös reittejä Rossin rinteellä, Helsingin Vanhassakaupungissa. Tähän aikaan kiipeily Alpeilla oli teknistä kiipeilyä. Tärkeintä oli vain päästä ylös asti ja omatekoisia hakoja, puukiiloja sekä köysitikkaita käytettiin apuna nousuissa. Joillakin reiteillä Alpeilla voi edelleen törmätä isommissa halkeamissa vanhoihin puisiin kiiloihin.

Matti itse tosin ei välttämättä silloin erityisesti miettinyt ”teknoavansa”, koska vasta 60-luvulla ruvettiin tekemään eroa teknisestä ja vapaasta kiipeilystä. Kiipeilyköydet olivat vielä hamppua, ja niiden murtolujuus oli paljon heikompi kuin nykyisten keinokuituköysien. Valjaita ei vielä ollut, vaan köydet kiinnitettiin rinnan ympärille. Nykyisen kiipeilyköyden suurin sallittu iskuvoima on edelleen mitoitettu sen mukaan, mitä ihmisen rintakehän arveltiin kestävän tällä tavalla pudotessa köysi rinnan ympärille sidottuna.

Alppikerho ja Olhava

Suomen alppikerho perustettiin vuonna 1962, ja uusia harrastajia saapui harrastuksen pariin. Suomen edelleen tärkein ja suurin kiipeilykallio Olhava löydettiin kiipeilykäyttöön 70-luvun puolessavälissä. Olhavan ensimmäinen reitti Vekara noustiin vuonna 1975. Alussa kiipeily Olhavalla oli vielä teknistä kiipeilyä, mutta jo seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä Olhavan klassikkohalkeamat oli kiivetty myös vapaasti. Olhavalle on tehty vielä 2000- luvulla uusia hienoja reittejä, joista mainitsemien arvoisia ovat ainakin Teemu Tapanisen luonnolliset linjat CroMagnon 8+ ja Ikaros 8(V). Olhava on nykyään luonnonsuojelualueella, mutta kiipeily luontoa häiritsemättä on edelleen sallittua.

Vapaakiipeily

Harrastuksena myös Boulderointi sai jo 80-luvulla vapaakiipeilyn harjoittelumuotona tuulta siipiensä alle, ja legendaarisimpia boulderkallioita lienee Helsingin Meilahden kallio, jota käytettiin boulderointiin jo 80-luvun alussa. Sampsa Lahtinen kiipesi koko seinän pitkän poikkikulun Via Dolorosan (7-) 80-luvun lopussa, jonka jälkeen kallion suosio kasvoi. Meilahden kallio on ainoita paikkoja missä Suomessa voi nähdä graniitin kuluminen kiipeilyn johdosta. 80-luvun puolessavälissä kiivettiin jo innokkaasti usealla paikkakunnalla Suomessa.

Turussa paikallinen klassikkokohde Ispoinen on ollut kiipeilykäytössä vuodesta 1984. Tosin kiipeily on sittemmin kielletty Ispoisissa harvinaisen sammaleen takia. Onneksi paikallinen vahva kiipeilykulttuuri on ehtinyt varustaa useita kallioita Turun läheisyydessä, erityisesti Kustavissa kiipeilykäyttöön. Vuoteen 2008 mennessä jopa 400 reittiä on avattu kiipeilykäyttöön Kustavissa. Varusteita tosin ei ole kulunut kovin paljon, koska arviolta vain 5 % reiteistä on pultattuja sporttireiteiksi. Turun seutu tunnetaankin tänään Suomessa luonnollisen kiipeilyn kehtona. Kustavissa järjestetään vuodesta 2004 perinteeksi muodostunut jokakesäinen kiipeilytapaaminen.

80-luvun puolivälin jälkeen myös muualla Suomessa ruvettiin etsimään ja puhdistamaan kallioita kiipeilykäyttöön. Suomen ensimmäinen sisäseinä, valmistui 80-luvun lopussa Kauniaisiin. Myös lapissa on kiivetty jo 80-luvun alusta. Leo Määttälä etunenässä avattiin ensimmäisiä reittejä Posion Korouomassa myös vuonna 1984. Korouoma on nykyään suojeltu, eikä uusia reittejä enää saa avata. Korouoma on myös suomen suurin jääkiipeilykohde.

Pultit

Kiipeilyn suosio rupesi näkymään vaikeampien reittien nousuissa. 1986 Kari Poti nousi Majavan paluun (7) Kvarnbyn kalliolla. Reitti on luonnollisesti varmistettava halkeamalinja. Alunperin siinä oli yksi pultti, joka nyttemin on poistettu. Muutoin suuntaus oli pulttikiipeilyn suuntaan kääntyvää. Vaikeiden reittien linjat usein kulkivat kallion sileistä kohdista, jolloin varmistaminen oli tehtävä pulteilla. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1989 Pasi Vihavainen nousi Vanjärvellä Päiväperhosen, joka sai vaikeusasteen 7a+. Samana vuonna vasta 17-vuotias Henrik Suihkonen nousi ensimmäisenä kovan kilpailun kohteena ollutta Baby Face reittiä Muurlassa. Huhujen mukaan reitille oli jo vanhempien kiipeilijöiden toimesta suunniteltu nimeä “Scarface”, mutta reitinhän saa aina nimetä ensinousija.

Urheilukiipeily oli tähän aikaan vielä melko Helsinki-keskeistä. Vaikeimpia projekteja työstettiin usein yhdessä ja tavallinen tapa oli reittien yrittäminen vuorotellen. Yritysvuorot arvottiin oikeudenmukaisuuden säilyttämiseksi porukan kesken. Miltei koko 90-luvun aikana vaikeimpien reittien kohdalla Henrik Suihkosen ylivoima lienee kuitenkin tehnyt vaikeimpien reittien kohdalla arpomiset turhiksi.

Nykyään reittien projektointi on muuttunut harrastajamäärien kasvun myötä, ja sitä myöten on muotoutunut myös uusia sääntöjä reittien avaamiselle ja projektien varaamiselle. Myös sisäseinien yleistyminen toi uuden näkökulman kiipeilyyn sekä harrastajamäärien kasvun että kisakiipeilyn myötä. Kiipeilystä tuli yhtäkkiä urheilua, jollaisena sitä ei aikaisemmin oltu ajateltu.

Entistä urheilullisempi suhtautuminen, sekä nuorena aloitettu säännöllinen harjoittelu tulivat monen kiipeilijän ohjelmaan.

Seinäkiipeily ja Boulderointi

Kiipeilyn uusista harrastajista valtaosa aloittaa harrastuksen sisäseinällä, eikä kaikille ole edes tavoite siirtyä koskaan ulos kiipeilemään. Seinäkiipeily nähdään turvallisena liikuntamuotona, jota harjoitellaan kuntosalin tapaan valvotuissa oloissa. Seinäkiipeily on jo vuonna 2008 ollut eniten kasvavia lajeja Suomessa.

Toinen uusi tuuli on boulderoinnin nousu lajina. Moni kiipeilijä harrastaa pelkästään boulderointia. Aikaisemmin boulderointi oli useimmille vain tapa harjoitella köysinousuja varten. Boulderointi on kuitenkin se laji, joka on tuonut Suomenkin nykykiipeilyn maailmankartalle. Nalle Hukkataival voitti maailman arvostetuimman kutsukisan Arco Rockmastersin vuonna 2006. Boulderoinnin nousu lajina on tuonut Suomalaisille entistä enemmän mahdollisuuksia nousta maailman huipulle. Vaikka meillä ei ole isoja vuoria, on Suomi täynnä isoja kiviä, ja suomalainen periksiantamattomuus on jo nyt näyttänyt kyntensä.

Myös sisäseinien määrän kasvu mahdollistaa entistä tehokkaamman harjoittelun talvikaudella sekä laajemman junnutoiminnan käynnistämisen. Tapanilan Erän kiipeilyjaosto on uuden vuosituohannen alussa junnutoiminnassa edelläkävijä. Siellä on pitkät perinteet nuorten urheilukiipeilykoulusta ja juniorien harjoitteluryhmistä.

Suosion vaarat

Suosion vaarat on pitkään elänyt pelko vanhemmissa kiipeilijöissä siitä, miten harrastajamäärien kasvaessa kiipeily muuttuu. Vuonna 1994 perustetussa Suomen kiipeilyliitossa suosion vaaroilla on tarkoitettu turvallisuuteen liittyviä ongelmia kokemattomien kiipeilijöiden siirtyessä mediasta saamallaan innostuksella lajin pariin. Jotkut vanhemmat kiipeilijät pelkäävät lajin kulttuurin ja vanhojen sääntöjen unohtumista uusien massojen siirtyessä kallioillemme.

Kiipeilyliiton 10-vuotisjuhlallisuuksien alla vuonna 2005 kuultiin vielä puheenvuoroissa argumentteja järjestetyn kurssitoiminnan vaaroista. Vanhemmat kiipeilijät pitivät kiipeilyn tarjoamista liian helposti saataville suurille joukoille vastuuttomana. Pelko suosion vaaroistasta on osittain aiheellista, koska jo nyt on havaittavissa sekä muutoksia että ongelmia, jotka johtuvat harrastajamäärien kasvusta sekä uuden ja vanhan kiipeilykulttuurin kohtaamisesta. Pääkaupunkiseudulla jo kallioiden ruuhkautuminen on selkeästi havaittavissa, mutta myös mielipide-erot eri kiipeilylajien harrastajien kesken kiipeilyn luonteesta ja kallioiden käytöstä ovat aiheuttaneet ongelmia. Kiipeilyn uusien haasteiden edessä tulisi pyrkiä monimuotoisuuteen. Suurimpia keskusteluja aiheuttavat erilaiset näkemykset kiipeilyn turvallisuuteen ja saatavuuden helppouteen liittyen. Monet nykyharrastajat näkevät kiipeilyn kalliolla vain oman sisäseinäharrastuksensa jatkona, ja haluavat kallioille turvalliset ja tiheät valmiit varmistukset.

Pohjoismaissa vallitseva turvallisuusasenne tukee tätä ajatusmaailmaa, ja lajia aloitteleville siihen liittyvät vaarat voivat tuntua turhilta ja järjettömiltä. Alpeilla ja vuorilla pitkään kiivenneille kiipeilyyn liittyy kuitenkin enemmän myös henkisiä ja luonnon asettamia haasteita. Luonto ei voi tarjota kaikille kaikkea, ei edes jokaiselle jotakin, mutta luonnossa tulisi kuten muutenkin huomioida monimuotoisuus. Tietyin edellytyksin voi luoda kallioillemme sekä turvallisempaa kiipeilyä sitä tarvitseville, että luonnonmukaista, henkistä sitoutumista vaativaa kiipeilyä siitä nauttiville. Pohjimmiltaan kiipeily on kuitenkin myös laji, jossa sitoutumisen tuoma vapaus viehättää.

Se, joka riskit tietäen haluaa harrastaa kiipeilyä omien fyysisten ja henkisten rajojen äärillä korkeallakin riskitasolla, tulee olla siihen mahdollisuus sekä nyt että tulevaisuudessa. Kiipeilyn pitää olla vapautta, ja varsinkin vapautta valita. Siksi on tärkeää, että kallioita varustetaan säästeliäästi, ajatellen myös tulevia kiipeilijöiden sukupolvia.

Hyvin suosittu kallio Kleverberget Kirkkonummella joutui kiipeilykieltoon kesällä 2009. Syynä ei tällä kertaa ollut luonnonsuojelu, vaan yksinkertaisesti kiipeilijöiden huono käyttäytyminen. Kalliolla oli meluttu ja huudettu sekä pidetty nuotiota ilman lupaa. Lopullinen isku tuli kun kiipeilijöiden ryhmä kulki kalliolle lainvastaisesti maanomistajan viljelysten poikki. Vaikka tällä kertaa epäillään olleen kyse osittain ulkomaalaisista kiipeilijöistä, ei se poista niitä ongelmia, joita ihan selvästi on havaittavissa kiipeilijämäärien kasvaessa. ”Access”, eli kallioiden käyttöön liittyvät rajoitukset ja ongelmat ovatkin Suomessa tänään kiipeilyn tulevaisuuden suurin haaste. Uusista ongelmista huolimatta ei pidä kuvitella että kiipeily Suomessa olisi nykyään jonkinlaisessa alennustilassa. Kiipeilijämäärien kasvu ja sitä myöten kasvava kiinnostus myös yhteiskunnallisella tasolla on lajin kannalta kokonaisuutena erittäin tärkeää ja hyvää. Monimuotoisena lajina kiipeilyä harrastetaan nykyään niin elämyspalvelujen puitteissa, sisäseinillä ja kallioilla Suomessa ja ulkomailla kun vuoristoissa ympäri maailmaa. Suomalaiset kiipeilijät liikkuvat entistä enemmän myös Alpeilla harrastuksen parissa, ja Suomalaisia koulutettuja vuoristo-oppaita löytyy jo useita.

Kiipeilyn kasvun myötä siitä on löytynyt monelle ammatti ja vielä useammalla rakas harrastus. Monelle kiipeilystä on tullut jopa intohimo ja elämäntapa, johon kuuluu matkustaminen ja vieraisiin kulttuureihin tutustumista sekä tietenkin kiipeilyä mitä kauneimmissa ja erilaisissa maisemissa kivillä, kallioilla ja vuoristoissa. Vuonna 2009 on taas tehty Suomalaisen vuorikiipeilyn historiaa, kun Suomen tunnetuin vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson nousi neljännelletoista ja viimeiselle 8000m huipulle. Vuonna 2009 Laskuvarjojääkärikillan Suomalaisen retkikunnan neljä jäsentä saavutti myös Everestin huipun.

Suomikiipeilyn vuosilukuja

1954

• Matti Jokinen nousee oppaansa, Walter Binerin kanssa Matterhornille 17. heinäkuuta 1954

1955

• Hakahalkeama Taivaskalliolla, Matin oman kirjoituksen perusteella Suomen ensimmäinen reitti, noustiin vapaasti

1959

• Matin ensinousema Via Finlandia Torre Grandella oli nousun aikaan Cortinan alueen vaikein reitti

1962

• Musketti Taivaskalliolla, seuraava nousu vasta 14 vuotta myöhemmin

1962

• Suomen alppikerho perustetaan

1986

• Majavan Paluu 7 (7a) , Kvarnby Kari Poti

1989

• Päiväperhonen 7+ (7a+), Vanjärvi Pasi Vihavainen

1989

• Baby Face 8- (7b) , Muurla Henrik Suihkonen

1990

• Alibi 8+ (7c) , Nummi Henrik Suihkonen

1993

• Adlon (9-) 8a , Nummi Henrik Suihkonen
• Veikka Gustavsson nousee Everestin huipulle ensimmäisenä Suomalaisena.

1994

• Suomen Kiipeilyliitto ry. perustetaan, tarkoituksena edistää suomalaista kiipeilyharrastusta.

1995

• Sulttaani (9) 8a+ , Nummi Henrik Suihkonen

1996

• Veikka Gustafsson nousee Everestille ilman lisähappea.1998Estrella (9+) 8b , Nummi Henrik Suihkonen

2006

• Syncro (10+) 8c , Nummi Tomi Nytorp
• Suomalainen Nalle Hukkataival voittaa Arco Rockmastersin, maailman arvostetuimman kutsukisan boulderoinnissa.

2009

• Kleverberget joutuu kiipeilykieltoon kiipeilijöiden huonon käyttäytymisen takia. Erittäin ikävä merkkipaalu.
• Veikka Gustafsson saavutti tavoitteensa nousta kaikille yli kahdeksan kilometriä korkeille huipuille
• Ensimmäinen kokonaan Suomalainen retkikunta valloitti Everestin. Retkikunnasta neljä jäsentä saavutti huipun.

Kiipeily lapsille ja nuorille

Kiipeily on lapsille luontaista, ja monet laspet aloittavat kiipeilyn ihan omatoimisesti. Kiipeily voi olla lapselle leikkiä, jännittävä yksittäinen kokemus, mukavaa ajanvietettä perheen kanssa tai vakavasti otettava harrastus. Kiipeilyssä kilpaillaan SM-, PM-, EM- ja MM-tasolla. Vuoden 2020 olympialaisista alkaen, kiipeily on myös olympialaji. Kiipeilyn alalajien laajasta valikoimasta löytyy lapsillekin hyvin sopivia muotoja.

Boulderointi sisäseinällä

Boulderointi sisäseinällä on trendikäs ja helposti lähestyttävä laji lähes kaikenikäisille. Boulderoidessa kiipeillään matalilla seinillä, joiden alla on paksut patjat. Käytännöt seinillä vaihtelevat, mutta useimmiten kiipeilemään pääsee myös ensikertalaiset ilman ajanvarausta. Lapsen omatoiminen kiipeily voi vaatia 12 –vuoden iän. Aikuisen seurassa kiipeilyä ei yleensä ole rajoitettu, mutta joillakin halleilla voi olla lapsilta kokonaan kiellettyjä alueita. Kiipeilykerhot järjestävät usein junioritoimintaa kuten ohjattuja harrastusryhmiä, joihin voi osallistua jo 6- vuotiaana.

Lapsen kanssa boulderointi

Boulderointi on sosiaalinen ja helposti lähestyttävä laji, jota lapsi ja vanhempi voivat harrastaa myös yhdessä lyhyen opastuksen jälkeen. Kaupallisilla sisäkiipeilyhalleilla voi useimmiten lainata tai vuokrata kiipeilykengät. Muita erityisvarusteita ei tarvita. Lapsen kanssa boulderoidessa pitää toki huomioida, että seinän korkeus on määritelty turvalliseksi aikuiselle, eikä pienimpien kiipeilijöiden välttämättä kannata kiivetä heti alkuun aikuisten seinää ylös asti. Joskus pienille lapsille löytyy oma erillinen seinä, ja aikuisille tarkoitetut reitit voivatkin olla lapselle usein vaativia. Lapsia näkee kuitenkin vuosi vuodelta enemmän kiipeilyhalleissa, ja joissakin halleissa panostetaan ja rakennetaan erikseen myös lapsille soveltuvia alueita ja reittejä.

Lapsi voi boulderoida hallin säännöistä riippuen jo 3-4 vuotiaana, mutta hänelle ei välttämättä löydy kovin paljon sopivia reittejä, ellei hallissa ole erikseen lapsille suunniteltua aluetta. Lapsen mukana olo vaati myös vanhemman jatkuvan huomion ja kannustamisen. Noin 5-6 vuotiaana lapsi pystyy jo paremmin kiipeilemään itsenäisesti myös helpoimpia aikuisten reittejä. Lapsi vaatii tietenkin edelleen valvontaa, mutta osaa usein jo noudattaa ohjeita niin, että vanhempikin ehtii vähän kiipeilemään. Lapsen luonteesta riippuen 6-7 vuotiaan kanssa voi jo olla mahdollista kiipeillä yhdessä, niin että myös vanhempi ehtii tekemään hyvän treenin, varsinkin jos lapselle varataan mukaan vähän mehua ja jotakin ajanvietettä. Vanhempi vastaa aina lapsen turvallisuudesta sekä siitä, että lapsi ei aiheuta vaaratilanteita esimerkiksi jättämällä tavaroita patjoille, kulkemalla kiipeilijöiden alla tai juoksemalla hallissa.

Köysikiipeily sisäseinällä

Köysikiipeilyn kokeilu on monessa sisähallissa mahdollista ilman ajanvarausta, jos hallissa käytetään ns. ”itsevarmistavia laitteita”. Tällaiset kokeilut soveltuvat usein jo n. 4 vuotta täyttäneille lapsille. Omatoiminen kiipeily sisähallissa vaatii aina alkeiskurssin ja kokeen suorittamista. Lisäksi vaaditaan usein 14 vuoden ikä omatoimiseen kiipeilyyn ilman vanhempia. Aikuisen seurassa kiipeilevän lapsen ikää ei yleensä ole rajoitettu, mutta tämä toki vaatii aikuisen vastuunottoa ja harrastuneisuutta. Lapsi voi usein osallistua myös kiipeilyn alkeiskursseille aikuisen seurassa, jolloin hieman vanhemman lapsen kanssa voi osallistua kurssille myös yhdessä. Köysikiipeily yhdessä vaatii kuitenkin myös sen, ettei varmistaja ole kovin paljon kiipeilijää kevyempi ja usein ei kannata laskea sen varaan, että nuori lapsi voisi varmistaa vanhempaa. Tarkat ohjeet ja ikärajat kursseille kannattaa tiedustella tarkemmin palvelujen tarjoajilta. Ohjattuja kiipeilyryhmiä ja kerhoja tarjotaan usein n. 9 vuotta täyttäneille. Ryhmässä aloittavan lapsen vanhemman kannattaa varautua olemaan alussa mukana muutaman kerran.

Kallio- ja vuoristokiipeily

Vuoristossa liikkuminen ja kalliokiipeily on mahdollista myös lasten kanssa, mutta vaatii käytännössä vanhempien harrastuneisuutta tai ammattitaitoisen oppaan hyödyntämistä.

Erilaisissa tapahtumissa tai esimerkiksi kesäleireillä voidaan myös järjestää erilaisia lapsille suunnattuja kiipeilyyn liittyviä aktiviteetteja kuten kalliokiipeilyä tai laskeutumista. Ammattitaitoisen ohjaajan tai oppaan kanssa voi myös sopia yhdelle tai muutamalle perheelle räätälöidystä kiipeilyohjelmasta.

Suomessa on hyvä julkinen terveydenhuolto, mutta vakuutus voi silti olla paikallaan. Suomessa saa kyllä julkisessa terveydenhuollossakin hoitoa, mutta eroja voi olla hoitoon pääsyn nopeudessa sekä tutkimuksissa, joihin pääsee heti. Julkinen terveydenhoito ei myöskään pyri aina edes palauttamaan vapaa-ajallaan urheilevan täydellistä suorituskykyä, vaan pyrkii palauttamaan lähinnä työkyky. Varsinkin vähän varttuneemman kiipeilijän kohdalla vakuutus voi olla avain kuvauksiin tai leikkaushoitoon, jota julkisella puolella ei herkästi tarjota.

Jos käyt ulkomailla kiipeilemässä, on hyvä selvittää mitä matkavakuutus korvaa. Pääsääntöisesti tavallinen matkavakuutus ei korvaa kiipeilyssä tai vapaalaskussa sattuneita loukkaantumisia. Vuoristossa hoitokulujen lisäksi erityisesti etsintä ja pelastus voi maksaa, ja siihenkin tulee varautua vakuutuksella. Pienikin loukkaantuminen, kuten nyrjähtänyt nilkka, voi vuoristossa vaatia jopa kymmeniätuhansia euroja maksavan evakuoinnin helikopterilla.

Tunne vakuutuksesi

Jotta vakuutuksen edut todella ovat hyödynnettävissä, on tärkeää että tunnet oman vakuutusturvasi. Tutustu vakuutuksen ehtoihin ja varmista että sen kattavuus on riittävä. Loukkaantuneena pitää tehdä nopeita päätöksiä, ja silloin pitää tietää mitä vakuutus korvaa. Lievissäkin loukkaantumisissa hyötyy tarkasta tiedosta vakuutuksesta sekä lähialueen lääkäripalveluista. Nopea hoitoon päääsy yleensä nopeuttaa myös paranemista.

Vakuutuksen hyötyjä

Vuoristossa varautuminen ongelmatilanteisiin sekä etsintään ja pelastukseen voi kirjaimellisesti olla elämän ja kuoleman kysymys, ja hyöty on ilmeinen. Vakuutuksen hyöty pienissä loukkaantumisissa jää usein vähemmälle huomiolle. Toki yksityinen terveydenhuolto on käytettävissä myös ilman vakuutusta, mutta useimmalle vakuuttamattomalle hinta on sen verran korkea, että ainut käytännön vaihtoehto usein on julkinen terveydenhuolto. Luettelossa alla ajatellaan hoitokuluvakuutuksen mahdollistavan yksityisten lääkäripalvelujen käytön.

• Loukkaantuneena pääset vakuutettuna hoitoon nopeammin. Usein lääkäriasema on auki jopa 24/7.
• Vammat tutkitaan usein perusteellisemmin ja nopeammin. Julkisella puolella saatat joutua odottamaan ja erikseen vaatimaan kalliimpia tutkimuksia kuten magneettikuvausta.
• Yksityisellä lääkäriasemalla leikkaushoitoon on usein lyhyet jonot. Julkisella puolella vastaavaan hoitoon pääsy voi viedä viikkoja tai kuukausia.
• Vakuutukseen sisältyvä kuntouttava hoito (fysioterapia) on usein laajempaa kun julkisesti tarjottava.
• Vakuutus saattaa korvata myös loukkantumisesta johtuvia sivukuluja kuten ansiomenetystä, matkakuluja ja lääkkeitä.
• Hyvällä vakuutusturvalla voi päästä hoitoon, jota ei tarjota julkisella puolella.

Vakuutustarve riippuu kiipeilijästä

Sisäseinäkiipeily valvotuissa oloissa vaatii erilaisen varautumisen ja vakuutusturvan kun kiipeily vuoren huipulle. Vakuutuksista puhuttaessa kuitenkin kiipeily on usein vain kiipeilyä, ja tavallisissa henkilö- tai matkavakuutukissa edes seinäkiipeily ei välttämättä kuulu vakuutuksen piiriin, ellei siitä erikseen sovita ja makseta. Kaikessa urheilussa voi loukkaantua, ja silloin tarvitaaan tapaturman varalta hoitokuluvakuutus. Yleisimmin tämä voi olla tapaturmavakuutus, matkavakuutus tai lajiliiton urheiluvakuutus. Pääsääntöisesti kiipeily lasketaan riskialttiiksi lajiksi, joka ei kuulu vakuutukseen ilman eri sopimusta ja kalliimpia maksuja. Sijaintiin liittyviä ehtoja täytyy myös lukea tarkasti. Matkavakuutus ei välttämättä ole voimassa kotimaassa, tai ainakaan lähellä kotia. Käytännöt vaihtelevat hieman yhtiöittäin, ja vertailulla voi löytää omaan toimintaansa parhaiten soveltuvan vakuutuksen.

Jos vahinko sattuu vuorilla, tarvitaan useimmiten apua myös evakuointiin. Mahdollisesti aikaa kuluu myös loukkaantuneen etsintään. Nämä etsintä- ja pelastusoperaatiot vaativat työvoimaa ja helikoptereita. Etsintä- ja pelastus saattaa olla hyvin kalliita, eivätkä nämä palvelut aina ole saatavilla ilman vakuutusta. Vuorilla tarvitaan siis useimmiten myös etsintä- ja pelastusvakuutus. Joissakin maissa, kuten Ranskassa valtio tarjoaa pelastuspalvelun vuorilla mutta Sveitsissä helikopteri ei yleensä nouse ilman maksua.

Vastuuvakuutus on useimmissa koti- ja ajoneuvovakuutksissa kiinteä osa. Harvemmin sitä tulee kuitenkaan miettineeksi vuorioloissa. Jos esimerkiksi rinteiden ulkopuolella laskiessa aiheutat lumivyöryn, voi korvausvaatimukset joissakin tapauksissa olla huomattavat.

Hoitokuluvakuutus

Hoitokuluvakuutus korvaa tapaturman aiheuttamia hoitokuluja kuten lääkärikäyntejä ja lääkkeitä. Tämä vakuutus voi olla matkavakuutus, tapaturmavakuutus tai lajiliiton urheiluvakuutus. Näissä kaikissa on erilaiset ehdot, joihin kannattaa tutustua tarkasti. Pääsääntöisesti kiipeily missään muodossa ei sisälly tavallisiin matka- tai tapaturmavakuutuksiin, lukuunottamatta joitakin lasten ja nuorten vakuutuksia. Seinäkiipeilyn tietyt muodot saattavat sisältyä joihinkin vakuutuksiin, joten lue ja vertaile tarkasti.

Kiipeilyliiton jäsenyys

Kiipeilyliiton jäsenseuran jäsenyyteen kuuluu vakuutus, joka kattaa suuren osan kiipeilystä. Liittyminen kiipeilykerhoon on siis helppo ja toimiva tapa saada itselleen vakuutus. Muista kuitenkin tarkistaa vakuutusehdot, ja varmista että oma kiipeilysi kuuluu vakuutuksen piiriin. Lisätietoja; http://www.climbing.fi

Vuoristopelastusvakuutus

Pelastusvakuutus voi kattaa etsintä- ja pelastuskuluja, jos sinut joudutaan evakuoimaan esim. helikopterilla. Tämä yleensä ei kuulu tavalliseen tapaturmavakuutukseen, vaikka vakuutus muuten kattaisikin esim. kiipeilyn. Huomaa myös että vuoristopelastusvakuutus usein sisältää hoitokuluina vain ensihoidon. Tämän takia erillinen hoitokuluvakuutus voi olla tarpeen vuoristopelastusvakuutuksesta huolimatta. Vuoristopelastusvakuutus voi sisältää rajoituksia esimerkiksi harrastukseen (kiipeily, vuorijuoksu, hiihto jne.), korkeuteen, maahan tai maanosaan liittyen.

Ulkomaisen kiipeilyseuran jäsenyys

Euroopan alppimaiden kiipeilykerhojen jäsenyydet sisältävät usein vakuutuksen, joka kattaa sikäläisissä oloissa tapahtuvan kiipeilyn. Nämä vakuutukset kattavat yleisimmän kiipeily- ja hiihtotoiminnan alpeilla ja muualla vuoristossa. Esimerkiksi Itävallan alppikerho (OAV) tarjoaa tällaista vakuutusta jäsenyyden osana. OAV:lla on alajaosto Briteissä, johon myös Suomalainen voi liittyä, ja asioida jäsenasioissa Englanniksi. Varmista kuitenkin erikseen vakuutusasioinnin ehdot ja se, että oma kiipeilysi kuuluu vakuutuksen piiriin. Lisätietoja: https://aacuk.org.uk/

Ulkomaisen kiipeilyseuran jäsenyydellä saa usein myös alennuksia alppimajoissa. Innokas alppikiipeilijä kuittaakin helposti valtaoasn jäsenmaksusta näillä alennuksilla.

Eurooppalainen sairaanhoitokortti matkalle mukaan

Suomessa sairausvakuutetuilla on oikeus eurooppalaiseen sairaanhoitokorttiin (European Health Insurance Card, EHIC). Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla todistat oikeutesi lääketieteellisesti välttämättömään sairaanhoitoon EU- ja Eta-maissa sekä Sveitsissä. Saat kortilla hoitoa, jos oleskelet tilapäisesti (esim. lomamatka) toisessa EU- tai Eta-maassa tai Sveitsissä ja sairastut äkillisesti tai joudut tapaturmaan siellä.Eurooppalainen sairaanhoitokortti on ilmainen. Sen voivat tilata Kelasta kaikki Suomen sairausvakuutukseen kuuluvat henkilöt ja ne, joiden sairaanhoidon kustannuksista Suomi vastaa, kuten ulkomailla asuvat eläkeläiset.