Vielä 1990- luvulla, kiipeily oli Suomessa nuori laji. Vaikutteita otettiin alppimaista ja briteistä. Oikeaksi mielletty kiipeily oli ulkona tapahtuvaa köysikiipeilyä, ja kaikki muu jonkinlaista harjoittelua.
Yläköysikiipeily ja kiipeily sisäseinillä olivat siihen aikaan pelkästään harjoittelua oikeaa kiipeilyä varten. Kiipeilypiireissä oli itsestään selvyys, että jokaisen kiipeilijän tavoitteena oli kiivetä viimeistään aloitusta seuraavana kesänä harvaan varmistaen alaköydellä ulkona.
Myös harjoittelu painottui niihin osa-alueisiin, joita tarvittiin tällaiseen kiipeilyyn. Suurin osa harjoittelusta tapahtui kallioilla. Suomen sileä graniitti on sen verran erilaista kun silloisten vaneriseinien jyrkät reitit isoilla otteilla, että sisäseinällä harjoittelusta ei välttämättä koettu olevan edes merkittävää hyötyä kiipeilyä ajatellen.
Sisäseinällä kiipeily kesällä oli siten varsin tavatonta, ja kaupalliset seinät suljettiinkin yleensä kokonaan kesäkuukausien ajaksi. Tilannetta kuvaamaan voidaan vielä lisätä silloinen näkemys kiipeilystä enemmänkin henkisenä lajina kun urheiluna.
Alppivaikutteita
Kiipeilyn kirjoittamattomiin sääntöihin kuului paljon muutakin kun se, että kesällä ei sopinut kiivetä sisällä. Suomessa suhtauduttiin silloin hyvin varauksellisesti pulttaamiseen, ja pääsääntöisesti pultteja käytettiin vain silloin kun se oli välttämätöntä. Vanhat pultatutkaan reitit eivät mitenkään vastaa nykykäsitystä urheilukiipeilystä. Olihan kiipeily lähinnä henkinen laji, ja pitkät pulttivälit toivat mukavasti henkisyyttä kiipeilyyn. Pultit asennettiin mahdollisesti vain ensinousijan kiipeämistä ajatellen.
Vaikka äkkiseltään voi tuntua hassulta luoda tällä tavalla jopa vaarallisia reittejä, se oli sen ajan hengessä kuitenkin varsin ymmärrettävää. Pultteja ei haluttu viljellä turhaan, niiden asettaminen oli työlästä, ja esikuva tyylille löytyi ulkomailta.
Norjassa on edelleen alueita, joissa pultteja ei käytetä ollenkaan, ja siellä reitit saattavat olla hyvinkin harvaan varmistettuja. Myös alpeilla voi vielä törmätä reitteihin, joissa pultti löytyy vaikean osuuden jälkeisellä hyllyllä. Tällöin on usein kyse siitä, että reitti on kiivetty ”ground-up”, eli ensinousu on suoritettu alaköydellä ja pultit lyöty käsin kiivetessä.
Hidasta oppimista
1990- luvulla ei ollut vielä nykyisenkaltaista nettiä tai somea ja harrastajamäärät olivat pieniä. Elämä oli hitaampaa, ja niin oli myös tiedon leviäminen ja uuden oppiminen.
Kiipeilyn saattoi 90-luvulla aloittaa esimerkiksi käymällä henkilökohtaisesti Suomen Alppikerhon toimistossa, jossa siihen aikaan oli viikottainen päivystys. Sieltä kysyttiin tärkeimmät asiat, ja harrastaminen alkoi.
Silloin ei ollut juurikaan saatavilla tietoa harjoittelusta, vaan parhaat käytännöt perustuivat usein kokeneimpien harrastajien näkemyksiin sekä muutamaan kirjakaupasta tilattavaan kirjaan.
Nykypäivä
Vanha perussääntö ”kiipeilemään oppii kiipeilemällä” päätee edelleen. Kiipeilyn mieltäminen urheiluna ja siihen liittyvä harjoittelun vaihtelu, oheisharjoittelu sekä järjestelmällisyys tuovat kuitenkin oikein käytettyinä lisää tehoa. Harjoitteluun liittyen on tapahtunut huimaa edistystä viimeisen 20 vuoden aikana. Kuntosalilaitteet ja venyttelyalueet kiipeilyhallien yhteydessä ovat ilmestyneet pääosin 2010-luvulla, boulderoinnin suosion kasvun myötä. Ennen tätä kiipeilyhallin harjoittelulaitteisto koostui usein sormilaudasta ja campus-laudasta.
Suurimmat muutokset lienevät lajin kasvu ja sen mukananan tuomat paremmat ympärivuotisen harjoittelun edellytykset. Myös tiedon saatavuus, boulderoinnin kasvu ja asema omana lajinaan, sekä kilpakiipeilyn mukanaan tuoma järjestelmällinen lajiharjoittelu ovat tärkeässä roolissa. Kiipeily on eriytynyt moneksi eri lajiksi, ja harrastajat erikoistuvat sen mukaisesti omiin alalajeihinsa.
Henkisesti vaativa perinteinen kiipeily vuoristo-oloissa on nykyäänkin pitkälti edellä kuvatun kaltaista, mutta hyvin eri asia kun puhdas urheilukiipeily tai sisäseinällä käytävissä kilpailuissa pärjääminen. Lajien kehittyminen ja jalostuminen eri alalajeiksi vaatii siis myöskin hyvin erilaisia harjoittelun muotoja.
