Boulderointi on kiipeilyä niin matalalla, että köysivarmistusta ei tarvita. Boulderointia voi harrastaa kivillä, kallioilla ja sisäseinällä, ja se on kaikista kiipeilymuodoista urheilullisin ja fyysisin. Laji syntyi kiipeilyn harjoittelumuotona, mutta on nykyään myös ihan oma lajinsa. Lajin kehitys sai alkunsa 1930- luvulla Fointainbleussa, Ranskassa. Laji kehittyi kohti nykymuotoaan 1950-luvulla, kun amerikkalainen voimistelija John Gill erikoistui kiipeämään erittäin lyhyitä ja vaativia reittejä siirtolohkareilla.

Boulderoinnissa tarkoitus on kiivetä vain niin korkealle, että tarvittaessa voi hypätä alas loukkaantumatta. Sisäseinillä käytetään paksuja alastulopehmusteita ja ulkona kiipeilijöillä on mukanaan erityisesti lajiin tarkoitettuja patjoja ns. “pädejä”. Boulderoinnin turvallisuus on melko suorassa suhteessa siihen, miten korkealle kiivetään. Boulderoinnissa erilaiset nilkkavammat ja revähdykset ovat yleisimpiä.

 Boulderoinnin ja vapaan soolokiipeilyn raja on hämärä. Vapaasta soolosta puhutaan silloin kun kiivetään korkeita seiniä ilman varmistuksia. Käytännössä tämä siis on kuten Boulderointia, mutta niin korkealla että patjalle ei voi enää hypätä turvallisesti. Mitään tiettyä rajaa ei voida määrätä, ja turvallinen korkeus riippuu lopulta kiipeilijästä. Boulderoinnin ja vapaan soolokiipeilyn välimaastossa löytyvät ns. “Highball” boulderit, jotka ovat jo melko korkeita ja joista putoaminen voi aiheuttaa loukkaantumisen.

Sisäseinillä kiipeilyreitit pyritään pitämään aina mahdollisimman turvallisina, mutta ulkona kaikki reitit eivät välttämättä ole yhtä turvallisia. Jokaisen tulee itse päättää, miten korkeille reiteille haluaa kiivetä. Kiipeilykisoissa boulderoijan jalat eivät saa nousta yli 3 metrin korkeuteen. Vastaavaa periaatetta noudatetaan useimmiten myös sisäseinillä, missä boulderseinän korkeus on enintään n. 5 metriä.