Vuoristokiipeilyssä käytetään tarpeen mukaan tekniikoita kaikista muistakin kiipeilyn lajeista. Usein helpolla reitillä edetään köysistössä kävellen, tai lyhytköysitekniikoita hyödyntäen. Näille tekniikoille on ominaista se, että koko köysistö liikkuu kerralla, mikä on nopeaa. Vaikeammat osuudet kiivetään alaköysitekniikoilla, ja pääpaino kiipeilyssä on nopeudessa.

Vuorilla nopeus on turvallisuutta. Vuorikiipeilyssä haasteet syntyvät yleisestä jaksamisesta, korkeasta ilmanalasta ja luonnon armoilla olemisesta. Vuoristossa kiipeilijän täytyy tietää paljon lumesta, jäästä, jäätiköistä ja sääoloista. Vuorikiipeilyn riskit ovat hyvin paljon sidoksissa olosuhteisiin ja niiden muutoksiin. Vaikka Suomessa ei ole vuoria, monet Suomen kiipeilijöistä ovat löytäneet tiensä Norjan ja Alppien seinämille. Suomen alppikiipeilyn uranuurtaja Matti Jokinen kiipeili jo 50-luvulla kovia reittejä alpeilla. Tänä päivänä myös suomalaisia vuoristo-oppaita työskentelee Alpeilla.

Alpeilla ja Norjassa löytyy myös paljon kiipeilyä, joka pääosin vastaa kalliokiipeilyä, mutta sisältää myös vuorikiipeilyn luonteenpiirteitä. Alpeilla esimerkiksi löytyy pitkiä kallioreittejä, joiden lähestyminen voi tapahtua jäätikköä ylittämällä. Reitit voivat myös sisältää osia, jotka saattavat olla jään ja lumen peitossa. Vaikka kiipeiltävä reitti ei olisikaan varsinaista vuorikiipeilyä, perustaidot vuoristossa liikkumiseen kuten navigointi ja jäätikön ylittäminen sekä toiminta onnettomuuden sattuessa tulisi olla hallussa.

Alaköysikiipeilyä sanotaan myös “liidaamiseksi” (eng. Lead climbing). Nimi viittaa kiipeilytyyliin, jossa varmistusköysi viedään mukaan alhaalta, ja kiinnitetään säännöllisin välimatkoin seinämässä oleviin varmistuspisteisiin. Kiipeilijän otteen irrotessa hän usein putoaa joitakin metrejä, ennen kun köysi kiristyy.

Alaköysikiipeily vaatii hieman enemmän osaamista, ja putoamisten myötä riskitaso nousee hieman. Alaköysikiipeilyä voidaan silti harrastaa hyvinkin turvallisesti valitsemalla reitit huolella. Alaköysikiipeilyä harrastetaan sekä sisäseinällä että ulkokallioilla. Varsinkin sisäseinällä sen harrastaminen on sitä osaavalle suhteellisen turvallista. Alaköysikiipeilylle ei ole pitkillä reiteillä tai vuoristossa useinkaan vaihtoehtoja.

Alaköysikiipeily voidaan edelleen jaotella luonnolliseksi (”luomu”, ”tradi”) kiipeilyksi tai urheilukiipeilyksi (”sportti”). Urheilukiipeilyssä reiteillä on valmiita pultteja, joihin kiipeilijä voi edetessään kiinnittää köyden. Luonnollisilla välineillä kiivetessä kalliossa ei ole mitään valmiita kiinnityskohtia, vaan kiipeilijä pitää mukanaan kiiloja ym. välineitä, joilla hän varmistaa etenemisen. Varsinkin luonnollisilla kiivetessä turvallisuus on hyvin riippuvaista siitä, miten hyvin reitin pystyy varmistamaan. Reitin luonne sekä kiipeilijän kokemuksen ja taidon merkitys korostuvat luonnollisilla kiivetessä.

Alaköysikiipeily voi myös olla teknistä kiipeilyä, jolloin etenemiseen käytetään em. kiiloja ja välineitä avuksi etenemiseen. Teknistä kiipeilyä harrastetaan eniten ulkomailla pitkillä, jopa useita päiviä kestävillä reiteillä, jotka ovat liian vaikeita kiivetä vapaasti. Pitkillä reiteillä on mahdollista myös kiivetä yksittäiset vaikeat kohdat ”teknisesti”, ottamalla esim. tukea varmistuksista. Suomessa vain pieni osa kiipeilijöistä harrastavat myös teknistä kiipeilyä.

Yläköysikiipeily on helpoin ja turvallisin korkealla tapahtuva vapaakiipeilyn muoto. Yläköysikiipeilyä tehdään aina pareittain ns. “köysistössä”. Yläköysikiipeilyssä köysi kulkee seinämän huipulla kiinnitetyn ankkurin kautta varmistajalle, jolloin kiipeilijän etenemistä voidaan varmistaa koko ajan. Kiipeilijän otteen irrotessa, hän jää yksinkertaisesti vain istumaan köyteen. Kiipeilyn alkeiskursseilla useimmiten aloitetaan aina yläköysikiipeilyllä. Yläköysikiipeilyä voi harrastaa sekä sisäseinillä että monilla kallioilla Suomessa. Sisäseinillä yleensä köydet ovat valmiina paikallaan, ja kiipeilijä tarvitsee varmistamiseen omat istumavaljaat sekä varmistusvälineet. Monesti näitä varusteita voi myöskin vuokrata.

Yläköysikiipeilyä varten suositellaan alkeiskurssi, jossa opitaan turvallinen varmistaminen ja kiipeily. Kurssit kestävät sisäseinällä useimmiten yhden illan, ja kurssin jälkeen pääsee yleensä omatoimisesti kiipeilemään seinälle. Ulkokalliolla kiipeilijän täytyy itse kiinnittää köydet turvallisesti sekä muutenkin huomioida luonnon olosuhteet ja vaaralliset paikat. Ennen kun siirrytään kiipeilemään ulkokallioille, on syytä käydä erillinen kalliokiipeilykurssi. Useimmat harrastajat aloittavat tänä päivänä sisäseinällä, mutta pätevän kouluttajan kanssa voi ihan hyvin mennä myös suoraan kalliokiipeilyn alkeiskurssille. Kalliolla kiipeily on vaativampaa ja kurssi kestää usein 1-2 päivää.

Yläköysikiipeily on monen harrastajan pääasiallinen kiipeilymuoto. Jotkut harrastajat siirtyvät edelleen alaköysikiipeilyyn, joka usein koetaan jännittävämpänä ja suurempaa mielen hallintaa vaativana kiipeilymuotona. Yläköysikiipeily on hyvää liikuntaa ja monen pääasiallinen harrastus. Kiipeilykisoissa kuitenkin vain nuorimmat juniorit kiipeävät yläköydellä. Yläköysikiipeilyn rajoitukset tulevat vastaan ulkokallioille ja isommille seinille siirryttäessä. Suomessa matalat kalliot antavat usein mahdollisuuden käydä kallion päällä kiinnittämässä köydet etukäteen, mutta isommalla vuorella tai pitkällä kallioreitillä tätä mahdollisuutta ei ole. Silloin ainut tapa edetä on alaköysikiipeily, missä köysi viedään mukanaan alhaalta, sitä kiinnittäen matkan aikana välivarmistuspisteisiin.

Boulderointi on kiipeilyä niin matalalla, että köysivarmistusta ei tarvita. Boulderointia voi harrastaa kivillä, kallioilla ja sisäseinällä, ja se on kaikista kiipeilymuodoista urheilullisin ja fyysisin. Laji syntyi kiipeilyn harjoittelumuotona, mutta on nykyään myös ihan oma lajinsa. Lajin kehitys sai alkunsa 1930- luvulla Fointainbleussa, Ranskassa. Laji kehittyi kohti nykymuotoaan 1950-luvulla, kun amerikkalainen voimistelija John Gill erikoistui kiipeämään erittäin lyhyitä ja vaativia reittejä siirtolohkareilla.

Boulderoinnissa tarkoitus on kiivetä vain niin korkealle, että tarvittaessa voi hypätä alas loukkaantumatta. Sisäseinillä käytetään paksuja alastulopehmusteita ja ulkona kiipeilijöillä on mukanaan erityisesti lajiin tarkoitettuja patjoja ns. “pädejä”. Boulderoinnin turvallisuus on melko suorassa suhteessa siihen, miten korkealle kiivetään. Boulderoinnissa erilaiset nilkkavammat ja revähdykset ovat yleisimpiä.

 Boulderoinnin ja vapaan soolokiipeilyn raja on hämärä. Vapaasta soolosta puhutaan silloin kun kiivetään korkeita seiniä ilman varmistuksia. Käytännössä tämä siis on kuten Boulderointia, mutta niin korkealla että patjalle ei voi enää hypätä turvallisesti. Mitään tiettyä rajaa ei voida määrätä, ja turvallinen korkeus riippuu lopulta kiipeilijästä. Boulderoinnin ja vapaan soolokiipeilyn välimaastossa löytyvät ns. “Highball” boulderit, jotka ovat jo melko korkeita ja joista putoaminen voi aiheuttaa loukkaantumisen.

Sisäseinillä kiipeilyreitit pyritään pitämään aina mahdollisimman turvallisina, mutta ulkona kaikki reitit eivät välttämättä ole yhtä turvallisia. Jokaisen tulee itse päättää, miten korkeille reiteille haluaa kiivetä. Kiipeilykisoissa boulderoijan jalat eivät saa nousta yli 3 metrin korkeuteen. Vastaavaa periaatetta noudatetaan useimmiten myös sisäseinillä, missä boulderseinän korkeus on enintään n. 5 metriä.