Kukuljärven kierros Loviisassa on monipuolinen merkitty retkeilyreitti, jonka korkeuserot ja kivikot tarjoavat monipuolisa haastetta ja elämyksiä polkujuoksijalle.
Merkityn reitin pituus on n. 8 kilometriä, mutta karttaa ja maastoa tutkimalla löytyy myös vaihtoehtoisia polkuja. Esimerkkejä vaihtoehdoista ovat Kukuljärven kierto pohjoisrantaa pitkin, Brannin luolalla käynti sekä Huukajavuoren latuverkoston yhdistäminen reitin loppupäähän.
Reitin varrelta löytyy kaksi laavua, uimaranta, Huuhkajavuoren kiipeilykallio sekä pitkä nousu Huuhkajavuoren laelle. Ensimmäinen laavu löytyy kilometrin päässä reitin alkupisteestä Kymijoen rannalta, ja toinen Kukuljärven uimarannalla 5 kilometrin kohdalla.
Avaa upotettu kartta omaan ikkunaan sijainnista tracks.mickels.fi käyttääksesi paikannusta.
Saapuminen
Reitin virallinen lähtöpiste on osoitteessa Puistokuja 1, 07970 Loviisa, jossa sijaitsee myös Ruukin urheilukeskus. Urheilukeskuksen WC- ja pukutilat suihkuineen ovat päivisin yleensä avoimina ja vapaasti käytettävissä.
Vaihtoehtoisia lähtöpaikkoja ovat Kukuljärven uimaranta sekä vähemmän tunnettu Ahvenkosken hautausmaan parkkipaikka, josta on myös merkitsemätön kulkuyhteys reitille.
YLE Areenassa on kuunneltavissa Viikko alppikiipeilijänä kiipeilypodcast vuodelta 1961, joskin seitsemänosaisesta sarjasta on vuosien saatossa hävinnyt neljäs jakso. Ohjelmasarja seuraa toimittaja Matti Timosen ja kiipeiljä Matti Jokisen matkaa Cortina d’Ampezzon kylään ja nousua Torre Inglesen huipulle. Sarja lähetettiin radiossa ensimmäisen kerran elokuussa 1961, ja reilu 60 vuotta myöhemmin, vuonna 2023 ohjelma on tuotu uudelleen saataville YLE Areenaan.
Sisäseinällä tai Suomen lähikallioilla kiipeilevä ei välttämättä koe tarvitsevansa juuri porrastreeniä, mutta ulkomaille ja isommille vuorille suuntaava voi suurestikin hyötyä juuri vahvoista jaloista ja hyvästä yleiskunnosta. Alppi- ja vuoristokiipeilyssä nopeus on turvallisuutta, ja ulkomailla lähestymiset sporttikallioillekin ovat usein jyrkkiä ja välillä pitkiä.
Vaikka tasamaalla juokseminen on erittäin hyvää harjoittelua yleiskunnon ylläpitämiseksi, vastaa porrastreeni kuitekin enemmän jyrkkää nousua reppu selässä. Siksi porrastreeni onkin Suomen oloissa hyvä ottaa mukaan omaan treeniohjelmaan.
Vuoristossa korkeusero vaikuttaa eniten jaksamiseen. Toki myös matkan pituus, tekniset haasteet ja olosuhteet vaikuttavat, mutta korkeusero on useimmiten selkein muuttuja.
Norjan kansallisvuoren Stetindin lähestyminen alkaa merenpinnan tasosta, ja varsinainen kiipeily 700 metriä ylempänä. Huippu löytyy lopulta 1400m korkeudessa. Kebnekaisen tunturiasemalta huipulle kertyy myös 1400-1800 korkeuserometriä, hieman reitistä riippuen. Mount Blancille kiivetessä huippupäivä viimeiseltä majalta on n. 1000-1200 korkeuserometriä, ja matka huipulle aloitetaan n. 2300 metristä, joten nousua tulee kokonaisuutena muutamassa päivässä n. 2500 korkeuserometriä. Opastettu ryhmä nousee usein n. 300 korkeuserometriä tunnissa lähestymisillä ja helpossa maastossa. Tästä eteenpäin kaikki riippuu kunnosta ja edeltävästä treenistä.
Suomessa ei ole juurikaan vuoria joissa harjoitella. Tehokkain treeni onkin usein toistojen tekeminen rinteessä tai portaissa.
Kuntoportaiden korkeus vaihtelee n. 20-60 korkeuserometrin välillä. Esimerkiksi Porvoon Kokonniemen ja Helsingin Malminkartanon portaiden korkeusero on n. 55 metriä, ja Keravan Keinukallion portaiden korkeusero n. 42 metriä. Kiipeilijää kiinnostavaa portaiden korkeuseroa ei aina ilmoiteta, mutta portaiden lukumäärän perusteella voi likimääräsesti arvioida myös korkeuseron. Alla taulukoiduissa portaissa askelman korkeus on keskimäärin n. 16,25cm.
Keinukallio
Kokonniemi
Malminkart.
Askelmat
261
336
347
Korkeusero
42
55
56
Treeni: 420m
10x
8x
8x
Treeni: 1km
24x
18x
18x
Portaiden nousu on raskasta. Jos porrastreeni on uutta, kanattaakin alussa aloittaa ihan muutamilla rauhallisilla nousuilla. Portaat voi ottaa myös mukaan kävely- tai juoksutreenin oheen tekemällä muutamia nousuja lenkin yhteydessä. Nousujen määrää voi kasvattaa pikkuhiljaa, ja hyvä tavoite kiipeilijälle voisi olla 10 nousua Keinukallion portaissa (n. 420m) tai sitä vastaava määrä. Kiipeillessä noustaan usein pitkiä matkoja tasaisella vauhdilla, ja treenissäkin kannattaa pyrkiä yhtenäiseen rauhalliseen suoritukseen.
Aloita muutamista nousuista ja kasvata määrää pikkuhiljaa
Pyri nostamaan määrä 10 nousuun (>400m). Kiipeilijälle määrä on tärkeämpi kun nopeus.
Säädä nopeus maaston mukaan. Kävele rauhallisemmin ylöspäin, kevyitä juoksuaskelia alaspäin.
Kun yhtenäinen suoritus onnistuu, voit pikkuhiljaa nostaa kävelyvauhtia ylöspäin mennessä. Pidä kevyt paluttava juoksu alas.
Tavoitteena 10 nousua
Keinukallion portaissa ota tavoitteeksi esimerkiksi reippaasti ylös kävelelemällä ja rauhallisesti alas juoksemalla suorittaa 10 yhtäjaksoista toistoa. Voit sen jälkeen pikkuhiljaa nostaa kävelyvauhtia reippaammaksi. Kiipeilyn kannalta treenimäärä on nopeutta tärkeämpää, joten nopeutta ei ole pakko nostaa. Siinä vaiheessa kun suoritus menee n. 40 minuutissa, on askellus jo reipasta. Ylöspäin mennessä menee silloin ajasta arviolta 2min 20sek (60%) ja alaspäin 1min 40sek (40%).
Kun 10 toistoa menee 40 minuutissa voit olla erittäin tyytyväinen. Nopeuden lisääminen tästä voi olla hankalaa ylöspäin kävellen. Mikäli tästä vielä haluat nostaa nopeutta, niin kannattaa lisätä juoksuaskelia kävelyn lomaan.
Kiipeilynomaisempaa vaihtelua saat lisäämällä vauhdin sijaan painoa tai toistojen määrää. Lisäpaino on hyvä vaihtoehto koska kiipeillessäkin kantaa usein painavaa reppua.
Tee jokaisen nousun aikana tietty määrä askelia juosten.
Tee muutamia nousuja puoliväliin tai kokonaan juosten
Laita reppu selkään, ja lisää hieman painoa. Lisää painoa maltilla ja seuraa polvien ja muiden nivelten tuntemuksia.
Pyri edelleen yhtenäiseen suoritukseen, missä alaspäin juoksu on rauhallista palautumista ja teho/ vauhti kasvatetaan ylöspäin mentäessä.
Lisäpainon kanssa voi olla järkevää juoksun sijaan kävellä alas tai kiertää välillä polkua pitkin, jotta polvia ja niveliä ei kuormita liikaa. Myös sauvojen käyttö voi olla paikallaan. Muista suojata sauvojen päät.
Ja kokeile toki myös ”vertikaalitonnin” eli 1000 korkeuserometrin tekemistä. Keinukalliossa tämä tarkoittaa 24 toistoa.
Talvella kuntoportaita ei yleensä huolleta. Silloinkin voi olla kiipeilijän kannalta mielenkiintoisia ja vaihtelevia kelejä harjoitella portaissa tai niiden vieressä.
Vielä 1990- luvulla, kiipeily oli Suomessa nuori laji. Vaikutteita otettiin alppimaista ja briteistä. Oikeaksi mielletty kiipeily oli ulkona tapahtuvaa köysikiipeilyä, ja kaikki muu jonkinlaista harjoittelua.
Yläköysikiipeily ja kiipeily sisäseinillä olivat siihen aikaan pelkästään harjoittelua oikeaa kiipeilyä varten. Kiipeilypiireissä oli itsestään selvyys, että jokaisen kiipeilijän tavoitteena oli kiivetä viimeistään aloitusta seuraavana kesänä harvaan varmistaen alaköydellä ulkona.
Myös harjoittelu painottui niihin osa-alueisiin, joita tarvittiin tällaiseen kiipeilyyn. Suurin osa harjoittelusta tapahtui kallioilla. Suomen sileä graniitti on sen verran erilaista kun silloisten vaneriseinien jyrkät reitit isoilla otteilla, että sisäseinällä harjoittelusta ei välttämättä koettu olevan edes merkittävää hyötyä kiipeilyä ajatellen.
Sisäseinällä kiipeily kesällä oli siten varsin tavatonta, ja kaupalliset seinät suljettiinkin yleensä kokonaan kesäkuukausien ajaksi. Tilannetta kuvaamaan voidaan vielä lisätä silloinen näkemys kiipeilystä enemmänkin henkisenä lajina kun urheiluna.
Alppivaikutteita
Kiipeilyn kirjoittamattomiin sääntöihin kuului paljon muutakin kun se, että kesällä ei sopinut kiivetä sisällä. Suomessa suhtauduttiin silloin hyvin varauksellisesti pulttaamiseen, ja pääsääntöisesti pultteja käytettiin vain silloin kun se oli välttämätöntä. Vanhat pultatutkaan reitit eivät mitenkään vastaa nykykäsitystä urheilukiipeilystä. Olihan kiipeily lähinnä henkinen laji, ja pitkät pulttivälit toivat mukavasti henkisyyttä kiipeilyyn. Pultit asennettiin mahdollisesti vain ensinousijan kiipeämistä ajatellen.
Vaikka äkkiseltään voi tuntua hassulta luoda tällä tavalla jopa vaarallisia reittejä, se oli sen ajan hengessä kuitenkin varsin ymmärrettävää. Pultteja ei haluttu viljellä turhaan, niiden asettaminen oli työlästä, ja esikuva tyylille löytyi ulkomailta.
Norjassa on edelleen alueita, joissa pultteja ei käytetä ollenkaan, ja siellä reitit saattavat olla hyvinkin harvaan varmistettuja. Myös alpeilla voi vielä törmätä reitteihin, joissa pultti löytyy vaikean osuuden jälkeisellä hyllyllä. Tällöin on usein kyse siitä, että reitti on kiivetty ”ground-up”, eli ensinousu on suoritettu alaköydellä ja pultit lyöty käsin kiivetessä.
Hidasta oppimista
1990- luvulla ei ollut vielä nykyisenkaltaista nettiä tai somea ja harrastajamäärät olivat pieniä. Elämä oli hitaampaa, ja niin oli myös tiedon leviäminen ja uuden oppiminen.
Kiipeilyn saattoi 90-luvulla aloittaa esimerkiksi käymällä henkilökohtaisesti Suomen Alppikerhon toimistossa, jossa siihen aikaan oli viikottainen päivystys. Sieltä kysyttiin tärkeimmät asiat, ja harrastaminen alkoi.
Silloin ei ollut juurikaan saatavilla tietoa harjoittelusta, vaan parhaat käytännöt perustuivat usein kokeneimpien harrastajien näkemyksiin sekä muutamaan kirjakaupasta tilattavaan kirjaan.
Nykypäivä
Vanha perussääntö ”kiipeilemään oppii kiipeilemällä” päätee edelleen. Kiipeilyn mieltäminen urheiluna ja siihen liittyvä harjoittelun vaihtelu, oheisharjoittelu sekä järjestelmällisyys tuovat kuitenkin oikein käytettyinä lisää tehoa. Harjoitteluun liittyen on tapahtunut huimaa edistystä viimeisen 20 vuoden aikana. Kuntosalilaitteet ja venyttelyalueet kiipeilyhallien yhteydessä ovat ilmestyneet pääosin 2010-luvulla, boulderoinnin suosion kasvun myötä. Ennen tätä kiipeilyhallin harjoittelulaitteisto koostui usein sormilaudasta ja campus-laudasta.
Suurimmat muutokset lienevät lajin kasvu ja sen mukananan tuomat paremmat ympärivuotisen harjoittelun edellytykset. Myös tiedon saatavuus, boulderoinnin kasvu ja asema omana lajinaan, sekä kilpakiipeilyn mukanaan tuoma järjestelmällinen lajiharjoittelu ovat tärkeässä roolissa. Kiipeily on eriytynyt moneksi eri lajiksi, ja harrastajat erikoistuvat sen mukaisesti omiin alalajeihinsa.
Henkisesti vaativa perinteinen kiipeily vuoristo-oloissa on nykyäänkin pitkälti edellä kuvatun kaltaista, mutta hyvin eri asia kun puhdas urheilukiipeily tai sisäseinällä käytävissä kilpailuissa pärjääminen. Lajien kehittyminen ja jalostuminen eri alalajeiksi vaatii siis myöskin hyvin erilaisia harjoittelun muotoja.
Hans-Christian Doseth syntyi Norjan Romsdalissa vuonna 1958. Norjalainen oli vapaa- ja urheilukiipeilyn uranuurtaja, joka kiipesi jo 1980-luvun alussa aikalaisiaan selkeästi vaikeampia (7b/c) reittejä. Häntä on usein sanottu aikansa parhaaksi kiipeilijäksi, jonka ansiot eivät jää vain urheilukiipeilyyn. Vuosina 1979 – 1984 hän oli todennäköisesti yksi Euroopan ja koko maailman parhaita kiipeilijöitä.
Trollveggen
Romsadalin Trolltindin pohjoisseinä Trollveggen on 1100 metrin korkeudellaan Euroopan korkein pystysuora seinämä. Korkea riskitaso epävakaiden sääolojen sekä kivivaaran takia on pitänyt seinämän suuren yleisön ulottumattomissa. Seinä on pysynyt vain kaikkein omistautuneimpien leikkikenttänä. Seinän ensinousu tapahtui vuonna 1965. Doseth kiipesi seinämällä ensimmäisen vapaan nousun (Rimmon Route) 1979 sekä useita ensinousuja talvella ja kesällä. Norjan viranomaiset ovat viime vuosina lopettaneet evakuointeja Trolveggenilta suurten riskien takia. Trollveggenillä kiipeilevät ovat siis todellakin oman onnensa varassa. Kiviä vyöryy jatkuvasti Trollveggenillä, ja vuonna 1998 iso vyöry muutti seinämän luonnetta radikaalisti, kun joidenkin reittien useat köydenpituudet putosivat pois. Tarinan mukaan kerrostalon kokoinen lohkare irtosi, ja Suomessa asti mitattiin seismografeilla 2,2 Richterin asteikolla.
Svenskeruta
Vuonna 1980 Doseth kiipesi vapaasti seinämän ehkä tunnetuimman reitin Svenskeruta muutaman brittikiipeilijän sekä kahden kuvaajan kanssa. Noususta tehtiin BBC- dokumenttielokuva, joka nyttemmin on nähtävissä myös verkossa (linkki alla). Huomioiden Dosethin merkityksen Norjan, ja sen myötä skandinaavisen kiipeilyn kehittymiselle, on vaikea käsittää että hän kuoli vain 25-vuotiaana laskeutuessaan Trango- towerilta Pakistanissa 1984.
Kansainvälinen kiipeilyjärjestö UIAA on laatinut luettelon kaikista alppien yli 4000 metriä korkeista huipuista. Huippujen valikoituminen listalle ei ole aivan niin yksinkertaista kun äkkiseltään voisi kuvitella. Vuoristojen huipuharjanteet ovat epätasaisia ja usein on vaikea määritellä mitkä epätasaisuudet ovat varsinaisia huippuja. Määrittely perustuukin usein juuri siihen, miten hyvin huippu erottuu toisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, miten monta metriä täytyy laskeutua huippujen välillä alas ennen kun seuraava huippu lasketaan uudeksi huipuksi.
Nykyinen UIAA-lista vuodelta 1994 käsittää 82 huippua. Huipuista 48 kpl sijaitsee Sveitsissä, 38kpl Italiassa ja 25kpl Ranskassa.
Huipuille kiipeäminen ei ole pelkästään korkeudesta kiinni. Joidenkin huippujen saavuttaminen on muuttunut ajan myötä helpommaksi hiihtohissien ja uusien tieyhteyksien myötä. Breithornin länsihuippu oli aikoinaan raskas huippu, mutta on eräs helpoimmista huipuista tänä päivänä. Uusi hiihtohissi vie melkein länsihuipulle asti, ja siihen kävelee yläasemalta hyväkuntoinen tunnissa. Liikkuminen tapahtuu kuitenkin jäätiköllä, joten ihan ilman tietotaitoa vuorilla liikumisesta ei kannata lähteä yksin huipputtamaan edes alppien helpointa nelitonnista.
Nelitonnisten keräily on suosittu tavoite kiipeilijöiden keskuudessa, vaikka harva ehtii niitä kaikki kiipeämään.
Ennen vuotta 2019 harva kiipeilijä tiesi, että yksi Helsingin korkeimmista kiipeilykallioista sijaitsee vain muutama sata metriä Mellunmäen metroasemalta. Kallio ei löytynyt kiipeilyoppaista, eikä nykyisistä verkkopalveluistakaan. Harva kiipeilijä tuntui tietävän koko kallion olemassaolosta.
Kallio esiintyi jo vuonna 1994 Leo Määttälän kokoamassa luettelossa suomen kiipeilykallioista, jossa kalliolla kuvattiin olevan joitakin yläköysi- ja boulder- reittejä. Helsingin kaupungin liikuntaviraston tiedetään järjestäneen kalliolla laskeutumista ja mahdollisesti myös kiipeilykokeiluja 2000- luvun alussa, mutta kiipeilijöiltä kallio tuntuu jääneen unholaan.
Vuonna 2008 Naulakalliolla tehtiin pientä kiipeilyllistä kehitystyötä. Paikalta löytyi silloin muutamia vanhoja ankkuripisteitä kallion päällä, sekä erinäisiä porahakoja muutamissa kohdissa reunoilla. Varsinaisia reittejä ilmeisesti ei oltu kalliolla juuri kiivetty mahdollisia yläköysinousuja lukuun ottamatta. Vaikka kallio ensi näkemältä näytti rumalta, likaiselta ja räjäytetyltä, löytyi kallion yläosasta myös hienoa graniittia. Alussa reittipotentiaalia ei pidetty erityisen suurena, ja osa mahdollisista reiteistä tuntuivat hieman epäsuhtaisilta. Kalliolle kiivettiin silloin muutama reitti, ja jo vuodesta 2008 pulttilinja on koristanut kallion keskiosaa.
Kallion päälle asennettiin vuonna 2008 useita yläankkureita, ja joitakin pultteja. Kuvassa punaisella viivalla kuvattu reitti on liimapultein varustettu ”Esquela de los perritos”. Pulttilinjasta vasemman kautta samalle ankkurille päättyvä linja on alun perin sekavarmisteisena kiivetty ”El Perro” Sekavarmisteinen reitti on myöhemmin pultattu kokonaan. Näiden reittien vasemmalla puolella sijaitsevaan isompaan halkeamaan on kiivetty myös luonnollisilla varmistettava reitti ”Veripalvelu”, joka on myöhemmin pultattu. Kovin paljon toistoja nämä reitit eivät liene saaneet ennen vuotta 2019. Vuonna 2018 kallio löydettiin uudelleen, kehitystä jatkettiin, ja kalliolle kiivettiin useita uusia reittejä ja variaatioita ja asennetttiin pultteja. 2010- luvulla asennettu kaide kallion reunalla saattaa hieman vaikeuttaa yläankkureihin pääsyä yläkautta, ja lienee tehnyt myös laskeutumisen hankalaksi.
Salakallion tarina päättyi keväälllä 2019, kun Kiipeilylehdessä julkaistiin artikkeli Naulakalliosta, ja kallio reitteineen lisättiin kiipeilyoppasisiin ja nettipalveluihin. Tämäkin, alun perin 2013 kirjoitettu artikkeli tuntemattomasta salakalliosta päivitettiin 9.8.2019.
Usimmiten kiipeilykohteet saavat nimensä kaupungin, kunnan, alueen tai läheisen maastokohteen mukaan. Oltrefinalea ei sen sijaan löydy kartalla ollenkan. Oltrefinale onkin nimetty toisen kiipeilykohteen, Finale Liguren mukaan. Todellisuudessa alue koostuu miltei sadasta eri kalliosta kolmessa eri laaksossa. Valtaosa kiipeilystä sijaitsee Val Pennavaire- laaksossa, ja jos haluaa etsiä kartalta jonkinlaista kiintopistettä tai keskustaa alueelle, voisi etsiä Italian Liguriasta Genovan länsipuolelta esimerkiksi Castelbiancon kuntaa.
Finale Ligure
Vielä 2000- luvun alkupuolella Finale Ligure oli Genovan alueen tunnetuin ja suosituin urheilukiipeilykohde. Alueen sijainti välimeren rannikolla ja ilmastossa, jossa pystyy kiipeämään vuoden ympäri, on vaikuttanut alueen suosioon.
Finale liguressa on kiivetty 80- luvulta lähtien. Urheilukiipeily on vuosien saatossa muuttunut luonteeltaan, ja tämän päivän moderni kiipeilijä voi kokea Finale liguren alueen reitit turhaan harvaan pultatuilta ja hieman pelottavilta. Pehmeähkö kivilaatu myös kuluu kiipeilystä, ja reittien otteet ovat tänään monin paikoin lasittuneita ja liukkaita. Nykyään suurin osa kiipeilijöistä suuntaakin siksi Finale liguren sijaan sisämaahan ”seuraavaan Finaleen”.
Val Pennavaire
Val Pennavaire on oikeampi nimitys laaksolle, jossa löytyy tänään yli 1800 kiipeilyreittiä. Alueen kehitys on aloitettu 90-luvun lopulla, ja uusia reittejä kehitetään edelleen. Uusin kiipeilyopas ”Roc Pennavaire” on julkaistu vuonna 2022. Toinen painos on julkaistu vain kolme vuotta edellisen painoksen jälkeen.
Alueen kiipeily löytyy idästä länteen kulkevan Rio Pennavaire joen, sekä sitä seuraavan maantien laidalta. Lähestymiset kallioille ovat tyypillisesti 5-25 minuuttia.
Alueella voi kiivetä vuoden ympäri. Etelään osoittavat kalliot sopivat parhaiten kiivettäviksi aikaisin keväällä ja myöhemmin syksyllä. Jo huhtikuussa lämpötila voi olla sellainen että auringossa on liian kuuma kiivetä.
Alueen kaikki reitit on pultattu, joskin pientä eroa reittien luonteessa ja pulteissa näkyy -90 luvun lopulla ja viime vuosina pultatuissa reiteissä.
Saavutettavuus
Käytännössä kiipeily ja liikkuminen alueella vaatii auton. Suomesta käsin lähin lentokenttä lienee Nizza, mutta myös lento Milanoon on mahdollinen, jolloin ajomatka on n. 3h moottoritietä pitkin.
Kohtuuhintaista asumista on tarjolla myös useassa tien varren kylässä. Castelbiancon alueen kylät lienevät kaikkein keskeisimmät.
Kiipeilyreitin vaikeuden eli ”greidin” määrittely on aina subjektiivista ja välillä hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kiipeilijän pituus ja eri vahvuudet sekä heikkoudet vaikuttavat siihen, miten vaikealta reitti tuntuu.
Reittien vaikeusasteet ovat vuosien saatossa usein vakiintuneet ja hyväksytty alueellisesti. Vanhemmat reitit toimivatkin usein vertailupohjana uusien reittien arvioille. Ajan kuluessa syntyy alueellisia eroja. Alueellinen vaihtelu kiipeilyn luonteessa voi vaikeuttaa myös eri maiden asteikkojen vertailua.
Kiipeilyn vaikeuden luokittelulla on useita tarkoituksia, ja nämä tarkoitukset määräävät usein myös vaikeusasteen (eli kiipeilytermein ’greidaamisen’) perusteet.
Suoritukset, milloin reitti on kiivetty
Ero eri asteikkojen välillä aiheutuu osin siitä, millaista suoritusta greidi kuvaa.
Onsight
Onsight tarkoittaa reitin kiipeämistä ”ensi näkemältä ”ilman harjoittelua tai mitään ennakkotietoja reitistä tai sen luonteesta.
Flash
Flash tarkoittaa sitä, että on esim. nähnyt jonkun kiipeävän reitin tai saanut siitä vinkkejä, mutta aikaisempia yrityksiä ei ole itse tehnyt.
Redpoint
Redpoint tarkoittaa kiipeilytyyliä, jossa reitin saa harjoitella vapaasti etukäteen.
Pinkpoint
Pinkpoint tarkoittaa Redpointtia, missä varmistusvälineet tai jatkot asetetaan etukäteen. Urheilukiipeilyssä pinkpointin ja redpointin välinen ero on viime vuosina vähentynyt, koska vaikeimpien reittien jyrkkyys on usein sitä luokkaa, että niissä pidetään enemmän tai vähemmän kiinteitä jatkoja, kuten sisäseinälläkin. Omilla varmistusvlineillä kiivetessä pinkpoint eroaa redpointista enemmän, ja siitä tulee nousun yhteydessä mainita.
Headpoint
Urheilukiipeilyssä Redpoint tarkoittaa usein käytännössä sitä, että kiipeilijä on tehnyt useita liidiyrityksiä ennen onnistumista reitin kiipeämisessä. Headpoint viittaa tavallisestivaikeasti varmistettavaan reittiin, josta ei ole (kiipeilijän mielestä) turvallista pudota. Headpoint on suorituksena käytännössä aina myös Redpoint, mutta sitä edeltää reitin harjoittelu yläköydessä.
Vapaakiipeily
Vapaakiipeilyssä perusedellytys on se, että kiipeily tapahtuu vapaasti, ilman ulkopuolisia apuvälineitä tai lepäämistä köydessä. Urheilukiipeilyssä ollaan usein hyvinkin tarkkoja suorituksien puhtaudesta, mutta alppityylisessä kiipeilyssä pidemmillä reiteillä käsitteitä voidaan pitää hieman joustavampina. Pitkillä alppityylisillä kallioreiteillä, varsinkin Ranskassa, voi olla tilanteita missä muuten helpon reitin vaikea kohta on jopa tarkoitus ohittaa pultista vetämällä. Tyyliä kutsutaan nimellä ”French free”, ja näistä kohdista on usein maininta reittioppaassa. Oppaassa voi tällöin olla erikseen merkinnät kahdesta eri vaikeusasteesta. Nämä kuvaavat silloin erikseen reitin vaikeuden käyttäen apuvälineitä (French free) tai ilman niitä.
Yläköysi ja esiklippi
Suorituksiin liittyy paljon tulkinnanvaraa ja myös eriäviä mielipiteitä. Säännöt ovat aluekohtaisia ja muuttuvat ajan saatossa, kun laji kehittyy. Joitakin yleisiä linjauksia on kuitenkin mahdollista tehdä. Vapaakiipeilyssä suoritukset tehdään aina alaköydessä. Kiipeily-yhteisössä reitin ”kiipeäminen” tarkoittaa puhdasta suoritusta alaköydessä. Myös uuden reitin ensinousu hyväksytään kun se on kiivetty ”oikeaoppisesti” alaköydellä. Pitkillä reiteillä köysistönä edetessä hyväksytään käytännössä myös vuoroliidit, jolloin kiipeilijät kiipeävät alaköydellä vuorotellen. Voit siis yleensä sanoa kiivenneesi pitkän alppireitin, vaikka et olisi itse kiivennyt jokaista köydenpituutta alaköydellä.
Esiklippi tarkoittaa ensimmäisen pultin klippaamista jo maasta pitkän tikun avulla. Tämä käytäntö on yleistynyt viime vuosina, ja samalla muuttunut entistä hyväksyttävämämmäksi. Esiklippi on järkevä vaihtoehto silloin, kun reitin alku on vaikeasti varmistettavissa. Ensimmäisen pultin esiklippaus on urheilukiipeilyssä usein hvyäksyttävää, ja joskus jopa oletettua. Perinteisessä kiipeilyssä (luomu, tradi) reitin varmistaminen ja riskien hallinta on isompi osa itse suoritusta, ja esiklippaaminen maasta käsin on myös vaikeampaa. Luonnollisilla reiteillä oletus on se, että varmistukset asetetaan kiipeilyn aikana. Välillä puhutaan ”redpointin” sijasta ”pinkpointista”, jos jatkot on asetettu etukäteen. Luomupuolella sanotaan välillä rehdisti että kiivettiin ”esiasetetuilla piisseillä” (preplaced gear).
Järjestelmien välisiä eroja
Kiipeilyreitin vaikeusasteen tulisi auttaa kiipeilijää valitsemaan itselleen sopivan haastavia reittejä kiivettäväksi. Erityisen tärkeää tämä on pitkillä reiteillä ja perinteisessä kiipeilyssä, sekä silloin kun haettu suoritus on Onsight tai Flash. Varsinkin urheilukiipeilyssä reittejä myös harjoitellaan ja ”projektoidaan” pitkäänkin. Vaikeusaste voi olla erilainen riippuen siitä, kuvaako se Onsight- vai Redpoint- suorituksen vaikeutta.
Kuvaako vaikeusaste yksittäisten liikkeiden vaikeuden, vai huomioiko se missä määrin myös reitin raskauden, kun kaikki liikkeet yhdistetään? Ylitsekaatuva pitkä reitti voi olla vaikea jaksaa loppuun asti, vaikka siinä ei ole yhtään yksittäistä kohtaa, jota ei pystyisi tekemään lyhyen tauon jälkeen.
Sisäseinä- ja sporttikiipeily (pultit) suomessa
Suomessa sisäseinillä ja pultatuilla kallioreiteillä käytetään pääsääntöisesti Ranskalaista vaikeusasteikkoa. Sisäseinällä reittien greidaus toimii suurinpiirtein kuten ulkonakin. Reitintekijä tai ensimmäiset kiipeilijät usein antavat arvion vaikeusasteesta, ja tämä merkitään reitin vaikeudeksi. Vaikeusaste on aina subjektiivinen, ja se siten asettuu usein vasta usean arvion perusteella. Kallioreiteillä vaikeusaste saattaakin myöhemmin muuttua ensinousijan tekemästä arviosta. Kaiken kaikkiaan vaikeusaste antaa kiipeilijälle vinkin itselle sopivasta haasteesta. Nykyisissä kiipeilyreittejä kuvaavissa verkkopalveluissa onkin usein mahdollista kirjata omat nousunsa sekä arvionsa reitin vaikeudesta. Arviot huomioidaan ja tällä tavalla vaikeusaste asettuu kokemusperäisesti.
Myös sisäseinillä on halli- ja reitintekijäkohtaisia eroja reittien vaikeusasteissa ja tyyleissä. Nykyään kiipeilyreittien laatuun panostetaan, ja isommissa halleissa voi olla yksinomaan reitintekoon palkattuja työntekijöitä. Reitineko on taidetta, missä tekijän tunnusomainen kädenjälki usein näkyy. Reitintekijän nimi greidin vieressä voikin usein auttaa arvioimaan reitin sopivuutta omalle kiipeilytyylilleen. Reitti voi vaatia voimaa, kestävyyttä, oivaltamista tai tasapainoilua. Parhaimmassa tapauksessa sopivasti näitä kaikkia.
Boulderointigreidit Suomessa
Boulderit greidataan pääsääntöisesti Fountaineblaun asteikon mukaan. Tämä asteikko muistuttaa Ranskalaista köysikiipeilyn asteikkoa, mutta ei vastaa sitä. Nämä asteikot erotellaan usein toisistaan kirjoittamalla boulderasteikko isoilla kirjaimilla esim. 7b (köysi) ja 7B (boulder).
Perinteinen kiipeilytyyli (omat kiilat, luomukiipeily, tradikiipeily)
Perinteinen kiipeily tarkoittaa kiipeilyä reiteillä, joissa ei ole valmiita pultteja varmistamiseen. Tämä on Suomessa useimmiten halkeamakiipeilyä, joka eroaa luonteeltaan urheilukiipeilyä enemmän sisäkiipeilystä. Perinteiset reitit saavat Suomessa yleensä vanhan suomalaisen asteikon mukaisen vaikeusasteen. Suomalaisen asteikon loppupäätä on muokattu 1990- luvulla siten, että vaikeusasteesta 7 alkaen pykälät vastaavat nykyään Ranskalaista asteikkoa.
Tokion Olympialaisissa vuonna 2021 kilpaillaan ensimmäistä kertaa urheilukiipeilyssä (Sport climbing) 3-6.8.2021. Kisoissa käydään erikseen karsinnat ja finaali.
3.8.2021 klo 11:00 Miesten karsinnat
4.8.2021 klo 11:00 Naisten karsinnat
5.8.2021 klo 11:30 Miesten finaali
6.8.2021 klo 11:30 Naisten finaali
Palkintojen jako on finaalipäivinä klo 16:10.
Vaikka kiipeily on uusi laji Olympialaisissa vuonna 2021, kiipeilyssä on kuitenkin kilpailtu kansallisissa ja kansainvälisissä kisoissa jo 90-luvulta alkaen urheilukiipeilyn kansainvälisen lajiliiton IFSC alaisuudessa. Urheilukiipeilyssä on perinteisesti kilpailtu kolmessa eri alalajissa, jotka poikkeavat luonteeltaan melko paljon toisistaan. Olympialaisiin ei kuitenkaan saatu mahdollisuutta kilpailla useassa eri kiipeilylajissa, joten IFSC joutui tekemään päätöksen joko yhden alalajin suosimisesta tai eri alalajien yhdistämisestä. Näin syntyi uusi, olympialaisiin räätälöity yhdistetty (Combined) formaatti, jossa sama kilpailija kilpailee kolmiotteluna kaikissa eri alalajeissa. Uusi formaatti herätti paljon keskustelua, koska maailman huiput olivat siihen asti pääosin hyvin vahvasti profiloituneet ja harjoitelleet vain yhden alalajin suoritusta ajatellen.
Nopeuskiipeily (Speed)
Nopeuskiipeilyssä kilpailijat kiipeävät pareittain ja vierekkäin ”kaksintaisteluna” 15 metriä korkealla seinällä olevaa vakioitua reittiä. Kaikissa kisoissa otteet ja liikkeet ovat siis samanlaisia, ja kilpailijat voivat harjoitella reitin etukäteen. Parhaimmat kiipeilijät kiipeävät reitin alle 10 sekunnissa.
Lead (Alaköysi /Lead climbing)
Lead-kiipeilyssä kilpailijalla on tietty aika kiivetä vaikea reitti mahdollisimman korkealle. Kiipeiliijän tulee samalla varmistaa itseään kiinnittämällä köysi seinällä oleviin välivarmistuksiin. Kiipeilijällä on vain yksi yritys ja suoritus loppuu kun kiipeilijä putoaa köyden varaan tai aika loppuu. Kilpailuissa reitin pituus on usein n. 15 metriä, ja aikaa suoritukseen esim. 6 minuuttia.
Boulderointi (Boulder)
Boulderoinnissa kilpailijalla on tietty aika kiivetä vaikea, mutta lyhyt kiipeilyreitti. Boulderoinnissa ei käytetä köyttä, vaan kiipeilijä putoaa paksulle patjalle. Reitti merkitään suoritetuksi vain, jos kiipeilijä pääsee ennen ajan loppumista reitin ylimpään otteeseen (ns. ”toppi”). Reitillä on myös ”bonus”- ote, josta kilpailijalle on hyötyä mikäli suoritukset menevät muuten tasan. Kilpailuissa kiivetään usein 3-4 eri reittiä, 4,5m korkealla seinällä. Yhden reitin kiipeämisen on 4 minuuttia aikaa, ja kilpailija saa tehdä useita yrityksiä, mutta eniten ”toppeja” vähimmillä yrityksillä tehnyt kiipeilijä voittaa.
Yhdistetty formaatti (Kolmiottelu/Combined)
Myös kolmiotteluna tunnettu yhdistetty formaatti kehitettiin olympialaisia varten ja otettiin käyttöön vuodesta 2019 joissakin maailmancupin osakilpailuissa. Näissä osakilpailuissa parhaiten pärjänneet urheilijat ovat päässeet kilpailemaan ensimmäisiin olympialaisiin.
Yhdistetyssä formaatissa aloitetaan nopeuskiipeilyllä, jonka jälkeen kiivetään boulderit. Lopuksi kilpailijat kiipeävät alaköydellä. Lopputulos lasketaan niin, että kilpailijan sijoitukset eri alalajeissa kerrotaan keskenään. Jos kilpailija on esim. tullut kolmanneksi kaikissa lajeissa, olisi hänen pisteensä 3x3x3=27.
Kiipeilyharrastus aloitetaan nykyään pääsääntöisesti sisäseinällä, varsinkin jos sellainen löytyy paikkakunnalla. Jos sisäseinää ei ole, mutta paikallinen kiipeilyseura tai yrittäjä löytyy, voi myös osallistua näiden järjestämille kursseille ulkokallioilla. Suomessa ei ole vuoria, mutta toiset tutustuvat kiipeilyyn myös ulkomailla esim. vuoristovaelluksen tai vapaalaskun kautta.
Boulderointi
Helpoin tapa aloittaa kiipeilyharrastus on Boulderointi. Boulderointi sisäseinällä ei vaadi terveen itsesuojeluvaiston lisäksi erityisiä varmistamiseen liittyviä taitoja. Boulderointi sisäseinällä ei usein vaadi alkeiskurssia tai ajanvarausta, ja usein lajin voi aloittaa vuokrakengissä lyhyen opastuksen jälkeen. Ulkona boulderointi vaatii hieman enemmän perhtyneisyyttä sekä omia välineitä, kuten alastuloa varmistavan liikuteltavan patjan ns. ”pädin”. Ulkona boulderointiin suositellaan kurssin käymistä tai lajiin tutustumista ensin sisäseinällä. Kiipeilytekniikankin kannalta on hyvä saada ainakin lyhyt esittely kokeneelta kiipeilijältä. Boulderointiin pääsee alkuun myös kurssilla, jossa turvallisuuden lisäksi käsitellään kiipeilytekniikkaa ja kiipeilyn harjoittelun perusteita. Siinä missä boulderointiin sisäseinällä riittää usein paikalle saapuminen, ulkokallioilla on hyvä olla mukana lisäksi myös omat kiipeilykengät, aiemmin mainittu ”pädi” ja magnesiumpussi sormien kuivattamista varten (tai se kaveri, jolla nämä jo löytyy).
Seinäkiipeily
Seinäkiipeilyharrastus aloitetaan pääsääntöisesti yläköysikiipeilynä. Käytännössä omatoiminen seinäkiipeily vaatii aina koulutuksen, mutta kiipeilykokeilu ns. itsevarmistavilla laitteilla onnistuu yleensä boulderoinnin tapaan lyhyen opastuksen jälkeen. Helpoin tapa aloittaa harrastus on mennä paikallisen kiipeilyseinän tai seuran alkeiskurssille. Kurssi on lyhimmillään yhden illan mittainen, ja siinä opitaan turvallisen yläköysikiipeilyn alkeet. Kurssin aiheita ovat kiipeilyn lisäksi turvallisuusvälineet, köyden solmiminen sekä varmistaminen. Vasta kurssin ja hyväksytyn varmistuskokeen jälkeen pääsee yleensä kiipeilemään omatoimisesti sisäseinällä. Alaköysikiipeilyä varten löytyy jatkokursseja.
Vuodesta 2015 on Suomessa ollut käytössä ns. ”varmistuskorttijärjestelmä”, johon kakki suurimmat Kiipeilyseinät ovat liittyneet. Varmistuskorttijärjestelmän puitteissa kiipeilijä suorittaa tietyt kriteerit täyttävän taitotestin ennen kiipeilyä seinällä. Varmistuskorttijärjestelmästä vastaa Suomen urheilukiipeily ry ( https://urheilukiipeily.fi/ )
Kalliokiipeily
Kalliokiipeily vastaa luonteeltaan seinäkiipeilyä. Samoja tekniikoita käytetään varmistamiseen ja kiipeilyyn, mutta sen lisäksi kiipeilijän täytyy itse tehdä köysien kiinnitykset kallioon, sekä arvioida olosuhteet ja ympäristön turvallisuuden. Luonnossa myös kalliolta tippuvat kivet täytyy huomioida ja jyrkänteen reunalla liikkuminen turvallisesti vaatii osaamista. Myös kalliokiipeily aloitetaan yläköysikiipeilykurssilla, tai erillisillä ”seinältä kalliolle”- kursseilla, niille jotka ovat jo kiivenneet sisäseinällä. Jatkokursseilla voi opetella alaköysikiipeilyä, luonnollisilla varmistuksilla kiipeämistä sekä pitkien reittien kiipeilyä ja kalliopelastusta.
Suomen kiipeilyliitto ry ( http://climbing.fi ) ylläpitää koulutusärjestelmää, missä eri kurssien tietosisältöjä ja taitovaatimuksia määritellään. Useat kiipeilykerhot ja yrittäjät noudattavat näitä, mutta niitä saatetaan myös soveltaa ja räätälöidä.
Jääkiipeily
Suomessa voi harrastaa jääkiipeilyä, mikäli olosuhteet sen sallivat. Etelässä ei voi lämpimänä talvena välttämättä kiivetä jäätä ollenkaan, mutta pohjoisessa jääkipeily on yleensä mahdollista. Jääkiipeilyn kausi vaihtelee kelien mukaan, mutta sijoittuu usein marraskuun ja maaliskuun välille. Joitakin jääkiipeilyyn liittyviä palveluitakin on tarjolla, mutta pääosin jääkiipeilyyn siirrytään seinä- ja kalliokiipeilyn kautta. Jääkiipeily vaatii olosuhteiden ja ympäristön tuntemista. Näihin erityispiirteisiin keskittyminen on helpompaa, jos kiipeilyyn liittyvät perusasiat on jo tuttuja.
Vuorikiipeily ja jäätikkökoulutukset
Vaikka Suomessa ei ole vuoria, suomessa löytyy useita vuoristo-oppaita, jotka järejestävät vuorikiipeilyyn liittyviä koulutuksia sekä Suomessa että ulkomailla. Suomalaisiin vuoristo-oppaisiin voi tutustua sivustolla http://vuoristo-opas.fi
Kiipeilypalvelun turvallisuus
Kiipeilypalvelun tarjoaja vastaa palvelun turvallisuudesta, mutta myös osallistujalla on velvollisuuksia. Osallistujan tulee mm. noudattaa annettuja ohjeita, käyttää tarjottuja suojavarusteita sekä varmistaa oma vakuutusturvansa ja ilmoittaa etukäteen toimintaan mahdollisesti vaikuttavista sairauksista ja rajoitteista. Palveluntarjoajalla pitää olla riittävä koulutus ja osaaminen järjestämästään kiipeilypalvelusta. Turvatekniikan keskuksen sivuilla löytyy lisätietoa liikunta- ja ohjelmapalveluiden turvallisuudesta. ( https://tukes.fi/tuotteet-ja-palvelut/kuluttajille-tarjottavat-palvelut/ohjelma-ja-elamyspalvelut/kiipeily ).
Suomen kiipeilyn pioneerina tunnettu Matti Jokinen on ensimmäinen tunnettu Suomalainen kiipeilijä. Matti palaa Helsinkiin vuonna 1954 ensimmäiseltä matkaltaan, jossa hän on menettänyt sydämensä vuorille ja kiipeilylle. Matterhornin nousu takataskussaan, hän rupeaa työstämään Suomeen ensimmäisiä kiipeilyreittejä Taivaskalliolle Helsingissä. Voidaan puhua työstämisestä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siihen aikaan kalliota saattoi vielä muokata taltalla ja vasaralla mieleisekseen. Sitä kun ei ollut kukaan vielä kieltänyt. Nykyään kaikenlainen kallion muokkaamien on kiipeilypiireissä paheksuttavaa ja kiellettyä.
Itse tehdyillä varusteilla Matti nousi myös reittejä Rossin rinteellä, Helsingin Vanhassakaupungissa. Tähän aikaan kiipeily Alpeilla oli teknistä kiipeilyä. Tärkeintä oli vain päästä ylös asti ja omatekoisia hakoja, puukiiloja sekä köysitikkaita käytettiin apuna nousuissa. Joillakin reiteillä Alpeilla voi edelleen törmätä isommissa halkeamissa vanhoihin puisiin kiiloihin.
Varmistuksena käyetty puinen kiila, reitillä Voie des Savoyards, Aig Dibona. Ranska 2006 (c)Kiipeilykoulu
Matti itse tosin ei välttämättä silloin erityisesti miettinyt ”teknoavansa”, koska vasta 60-luvulla ruvettiin tekemään eroa teknisestä ja vapaasta kiipeilystä. Kiipeilyköydet olivat vielä hamppua, ja niiden murtolujuus oli paljon heikompi kuin nykyisten keinokuituköysien. Valjaita ei vielä ollut, vaan köydet kiinnitettiin rinnan ympärille. Nykyisen kiipeilyköyden suurin sallittu iskuvoima on edelleen mitoitettu sen mukaan, mitä ihmisen rintakehän arveltiin kestävän tällä tavalla pudotessa köysi rinnan ympärille sidottuna.
Alppikerho ja Olhava
Suomen alppikerho perustettiin vuonna 1962, ja uusia harrastajia saapui harrastuksen pariin. Suomen edelleen tärkein ja suurin kiipeilykallio Olhava löydettiin kiipeilykäyttöön 70-luvun puolessavälissä. Olhavan ensimmäinen reitti Vekara noustiin vuonna 1975. Alussa kiipeily Olhavalla oli vielä teknistä kiipeilyä, mutta jo seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä Olhavan klassikkohalkeamat oli kiivetty myös vapaasti. Olhavalle on tehty vielä 2000- luvulla uusia hienoja reittejä, joista mainitsemien arvoisia ovat ainakin Teemu Tapanisen luonnolliset linjat CroMagnon 8+ ja Ikaros 8(V). Olhava on nykyään luonnonsuojelualueella, mutta kiipeily luontoa häiritsemättä on edelleen sallittua.
Vapaakiipeily
Harrastuksena myös Boulderointi sai jo 80-luvulla vapaakiipeilyn harjoittelumuotona tuulta siipiensä alle, ja legendaarisimpia boulderkallioita lienee Helsingin Meilahden kallio, jota käytettiin boulderointiin jo 80-luvun alussa. Sampsa Lahtinen kiipesi koko seinän pitkän poikkikulun Via Dolorosan (7-) 80-luvun lopussa, jonka jälkeen kallion suosio kasvoi. Meilahden kallio on ainoita paikkoja missä Suomessa voi nähdä graniitin kuluminen kiipeilyn johdosta. 80-luvun puolessavälissä kiivettiin jo innokkaasti usealla paikkakunnalla Suomessa.
Turussa paikallinen klassikkokohde Ispoinen on ollut kiipeilykäytössä vuodesta 1984. Tosin kiipeily on sittemmin kielletty Ispoisissa harvinaisen sammaleen takia. Onneksi paikallinen vahva kiipeilykulttuuri on ehtinyt varustaa useita kallioita Turun läheisyydessä, erityisesti Kustavissa kiipeilykäyttöön. Vuoteen 2008 mennessä jopa 400 reittiä on avattu kiipeilykäyttöön Kustavissa. Varusteita tosin ei ole kulunut kovin paljon, koska arviolta vain 5 % reiteistä on pultattuja sporttireiteiksi. Turun seutu tunnetaankin tänään Suomessa luonnollisen kiipeilyn kehtona. Kustavissa järjestetään vuodesta 2004 perinteeksi muodostunut jokakesäinen kiipeilytapaaminen.
80-luvun puolivälin jälkeen myös muualla Suomessa ruvettiin etsimään ja puhdistamaan kallioita kiipeilykäyttöön. Suomen ensimmäinen sisäseinä, valmistui 80-luvun lopussa Kauniaisiin. Myös lapissa on kiivetty jo 80-luvun alusta. Leo Määttälä etunenässä avattiin ensimmäisiä reittejä Posion Korouomassa myös vuonna 1984. Korouoma on nykyään suojeltu, eikä uusia reittejä enää saa avata. Korouoma on myös suomen suurin jääkiipeilykohde.
Pultit
Kiipeilyn suosio rupesi näkymään vaikeampien reittien nousuissa. 1986 Kari Poti nousi Majavan paluun (7) Kvarnbyn kalliolla. Reitti on luonnollisesti varmistettava halkeamalinja. Alunperin siinä oli yksi pultti, joka nyttemin on poistettu. Muutoin suuntaus oli pulttikiipeilyn suuntaan kääntyvää. Vaikeiden reittien linjat usein kulkivat kallion sileistä kohdista, jolloin varmistaminen oli tehtävä pulteilla. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1989 Pasi Vihavainen nousi Vanjärvellä Päiväperhosen, joka sai vaikeusasteen 7a+. Samana vuonna vasta 17-vuotias Henrik Suihkonen nousi ensimmäisenä kovan kilpailun kohteena ollutta Baby Face reittiä Muurlassa. Huhujen mukaan reitille oli jo vanhempien kiipeilijöiden toimesta suunniteltu nimeä “Scarface”, mutta reitinhän saa aina nimetä ensinousija.
Urheilukiipeily oli tähän aikaan vielä melko Helsinki-keskeistä. Vaikeimpia projekteja työstettiin usein yhdessä ja tavallinen tapa oli reittien yrittäminen vuorotellen. Yritysvuorot arvottiin oikeudenmukaisuuden säilyttämiseksi porukan kesken. Miltei koko 90-luvun aikana vaikeimpien reittien kohdalla Henrik Suihkosen ylivoima lienee kuitenkin tehnyt vaikeimpien reittien kohdalla arpomiset turhiksi.
Nykyään reittien projektointi on muuttunut harrastajamäärien kasvun myötä, ja sitä myöten on muotoutunut myös uusia sääntöjä reittien avaamiselle ja projektien varaamiselle. Myös sisäseinien yleistyminen toi uuden näkökulman kiipeilyyn sekä harrastajamäärien kasvun että kisakiipeilyn myötä. Kiipeilystä tuli yhtäkkiä urheilua, jollaisena sitä ei aikaisemmin oltu ajateltu.
Entistä urheilullisempi suhtautuminen, sekä nuorena aloitettu säännöllinen harjoittelu tulivat monen kiipeilijän ohjelmaan.
Seinäkiipeily ja Boulderointi
Kiipeilyn uusista harrastajista valtaosa aloittaa harrastuksen sisäseinällä, eikä kaikille ole edes tavoite siirtyä koskaan ulos kiipeilemään. Seinäkiipeily nähdään turvallisena liikuntamuotona, jota harjoitellaan kuntosalin tapaan valvotuissa oloissa. Seinäkiipeily on jo vuonna 2008 ollut eniten kasvavia lajeja Suomessa.
Toinen uusi tuuli on boulderoinnin nousu lajina. Moni kiipeilijä harrastaa pelkästään boulderointia. Aikaisemmin boulderointi oli useimmille vain tapa harjoitella köysinousuja varten. Boulderointi on kuitenkin se laji, joka on tuonut Suomenkin nykykiipeilyn maailmankartalle. Nalle Hukkataival voitti maailman arvostetuimman kutsukisan Arco Rockmastersin vuonna 2006. Boulderoinnin nousu lajina on tuonut Suomalaisille entistä enemmän mahdollisuuksia nousta maailman huipulle. Vaikka meillä ei ole isoja vuoria, on Suomi täynnä isoja kiviä, ja suomalainen periksiantamattomuus on jo nyt näyttänyt kyntensä.
Myös sisäseinien määrän kasvu mahdollistaa entistä tehokkaamman harjoittelun talvikaudella sekä laajemman junnutoiminnan käynnistämisen. Tapanilan Erän kiipeilyjaosto on uuden vuosituohannen alussa junnutoiminnassa edelläkävijä. Siellä on pitkät perinteet nuorten urheilukiipeilykoulusta ja juniorien harjoitteluryhmistä.
Suosion vaarat
Suosion vaarat on pitkään elänyt pelko vanhemmissa kiipeilijöissä siitä, miten harrastajamäärien kasvaessa kiipeily muuttuu. Vuonna 1994 perustetussa Suomen kiipeilyliitossa suosion vaaroilla on tarkoitettu turvallisuuteen liittyviä ongelmia kokemattomien kiipeilijöiden siirtyessä mediasta saamallaan innostuksella lajin pariin. Jotkut vanhemmat kiipeilijät pelkäävät lajin kulttuurin ja vanhojen sääntöjen unohtumista uusien massojen siirtyessä kallioillemme.
Kiipeilyliiton 10-vuotisjuhlallisuuksien alla vuonna 2005 kuultiin vielä puheenvuoroissa argumentteja järjestetyn kurssitoiminnan vaaroista. Vanhemmat kiipeilijät pitivät kiipeilyn tarjoamista liian helposti saataville suurille joukoille vastuuttomana. Pelko suosion vaaroistasta on osittain aiheellista, koska jo nyt on havaittavissa sekä muutoksia että ongelmia, jotka johtuvat harrastajamäärien kasvusta sekä uuden ja vanhan kiipeilykulttuurin kohtaamisesta. Pääkaupunkiseudulla jo kallioiden ruuhkautuminen on selkeästi havaittavissa, mutta myös mielipide-erot eri kiipeilylajien harrastajien kesken kiipeilyn luonteesta ja kallioiden käytöstä ovat aiheuttaneet ongelmia. Kiipeilyn uusien haasteiden edessä tulisi pyrkiä monimuotoisuuteen. Suurimpia keskusteluja aiheuttavat erilaiset näkemykset kiipeilyn turvallisuuteen ja saatavuuden helppouteen liittyen. Monet nykyharrastajat näkevät kiipeilyn kalliolla vain oman sisäseinäharrastuksensa jatkona, ja haluavat kallioille turvalliset ja tiheät valmiit varmistukset.
Pohjoismaissa vallitseva turvallisuusasenne tukee tätä ajatusmaailmaa, ja lajia aloitteleville siihen liittyvät vaarat voivat tuntua turhilta ja järjettömiltä. Alpeilla ja vuorilla pitkään kiivenneille kiipeilyyn liittyy kuitenkin enemmän myös henkisiä ja luonnon asettamia haasteita. Luonto ei voi tarjota kaikille kaikkea, ei edes jokaiselle jotakin, mutta luonnossa tulisi kuten muutenkin huomioida monimuotoisuus. Tietyin edellytyksin voi luoda kallioillemme sekä turvallisempaa kiipeilyä sitä tarvitseville, että luonnonmukaista, henkistä sitoutumista vaativaa kiipeilyä siitä nauttiville. Pohjimmiltaan kiipeily on kuitenkin myös laji, jossa sitoutumisen tuoma vapaus viehättää.
Se, joka riskit tietäen haluaa harrastaa kiipeilyä omien fyysisten ja henkisten rajojen äärillä korkeallakin riskitasolla, tulee olla siihen mahdollisuus sekä nyt että tulevaisuudessa. Kiipeilyn pitää olla vapautta, ja varsinkin vapautta valita. Siksi on tärkeää, että kallioita varustetaan säästeliäästi, ajatellen myös tulevia kiipeilijöiden sukupolvia.
Hyvin suosittu kallio Kleverberget Kirkkonummella joutui kiipeilykieltoon kesällä 2009. Syynä ei tällä kertaa ollut luonnonsuojelu, vaan yksinkertaisesti kiipeilijöiden huono käyttäytyminen. Kalliolla oli meluttu ja huudettu sekä pidetty nuotiota ilman lupaa. Lopullinen isku tuli kun kiipeilijöiden ryhmä kulki kalliolle lainvastaisesti maanomistajan viljelysten poikki. Vaikka tällä kertaa epäillään olleen kyse osittain ulkomaalaisista kiipeilijöistä, ei se poista niitä ongelmia, joita ihan selvästi on havaittavissa kiipeilijämäärien kasvaessa. ”Access”, eli kallioiden käyttöön liittyvät rajoitukset ja ongelmat ovatkin Suomessa tänään kiipeilyn tulevaisuuden suurin haaste. Uusista ongelmista huolimatta ei pidä kuvitella että kiipeily Suomessa olisi nykyään jonkinlaisessa alennustilassa. Kiipeilijämäärien kasvu ja sitä myöten kasvava kiinnostus myös yhteiskunnallisella tasolla on lajin kannalta kokonaisuutena erittäin tärkeää ja hyvää. Monimuotoisena lajina kiipeilyä harrastetaan nykyään niin elämyspalvelujen puitteissa, sisäseinillä ja kallioilla Suomessa ja ulkomailla kun vuoristoissa ympäri maailmaa. Suomalaiset kiipeilijät liikkuvat entistä enemmän myös Alpeilla harrastuksen parissa, ja Suomalaisia koulutettuja vuoristo-oppaita löytyy jo useita.
Kiipeilyn kasvun myötä siitä on löytynyt monelle ammatti ja vielä useammalla rakas harrastus. Monelle kiipeilystä on tullut jopa intohimo ja elämäntapa, johon kuuluu matkustaminen ja vieraisiin kulttuureihin tutustumista sekä tietenkin kiipeilyä mitä kauneimmissa ja erilaisissa maisemissa kivillä, kallioilla ja vuoristoissa. Vuonna 2009 on taas tehty Suomalaisen vuorikiipeilyn historiaa, kun Suomen tunnetuin vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson nousi neljännelletoista ja viimeiselle 8000m huipulle. Vuonna 2009 Laskuvarjojääkärikillan Suomalaisen retkikunnan neljä jäsentä saavutti myös Everestin huipun.
Suomikiipeilyn vuosilukuja
1954
Matti Jokinen nousee oppaansa, Walter Binerin kanssa Matterhornille 17. heinäkuuta 1954
1955
Hakahalkeama Taivaskalliolla, Matin oman kirjoituksen perusteella Suomen ensimmäinen reitti, noustiin vapaasti
1959
Matin ensinousema Via Finlandia Torre Grandella oli nousun aikaan Cortinan alueen vaikein reitti
1962
Musketti Taivaskalliolla, seuraava nousu vasta 14 vuotta myöhemmin
1962
Suomen alppikerho perustetaan
1986
Majavan Paluu 7 (7a) , Kvarnby Kari Poti
1989
Päiväperhonen 7+ (7a+), Vanjärvi Pasi Vihavainen
1989
Baby Face 8- (7b) , Muurla Henrik Suihkonen
1990
Alibi 8+ (7c) , Nummi Henrik Suihkonen
1993
Adlon (9-) 8a , Nummi Henrik Suihkonen
Veikka Gustavsson nousee Everestin huipulle ensimmäisenä Suomalaisena.
1994
Suomen Kiipeilyliitto ry. perustetaan, tarkoituksena edistää suomalaista kiipeilyharrastusta.
1995
Sulttaani (9) 8a+ , Nummi Henrik Suihkonen
1996
Veikka Gustafsson nousee Everestille ilman lisähappea.1998Estrella (9+) 8b , Nummi Henrik Suihkonen
2006
Syncro (10+) 8c , Nummi Tomi Nytorp
Suomalainen Nalle Hukkataival voittaa Arco Rockmastersin, maailman arvostetuimman kutsukisan boulderoinnissa.
2009
Kleverberget joutuu kiipeilykieltoon kiipeilijöiden huonon käyttäytymisen takia. Erittäin ikävä merkkipaalu.
Veikka Gustafsson saavutti tavoitteensa nousta kaikille yli kahdeksan kilometriä korkeille huipuille
Ensimmäinen kokonaan Suomalainen retkikunta valloitti Everestin. Retkikunnasta neljä jäsentä saavutti huipun.
Kiipeily on lapsille luontaista, ja monet laspet aloittavat kiipeilyn ihan omatoimisesti. Kiipeily voi olla lapselle leikkiä, jännittävä yksittäinen kokemus, mukavaa ajanvietettä perheen kanssa tai vakavasti otettava harrastus. Kiipeilyssä kilpaillaan SM-, PM-, EM- ja MM-tasolla. Vuoden 2020 olympialaisista alkaen, kiipeily on myös olympialaji. Kiipeilyn alalajien laajasta valikoimasta löytyy lapsillekin hyvin sopivia muotoja.
Boulderointi sisäseinällä
Boulderointi sisäseinällä on trendikäs ja helposti lähestyttävä laji lähes kaikenikäisille. Boulderoidessa kiipeillään matalilla seinillä, joiden alla on paksut patjat. Käytännöt seinillä vaihtelevat, mutta useimmiten kiipeilemään pääsee myös ensikertalaiset ilman ajanvarausta. Lapsen omatoiminen kiipeily voi vaatia 12 –vuoden iän. Aikuisen seurassa kiipeilyä ei yleensä ole rajoitettu, mutta joillakin halleilla voi olla lapsilta kokonaan kiellettyjä alueita. Kiipeilykerhot järjestävät usein junioritoimintaa kuten ohjattuja harrastusryhmiä, joihin voi osallistua jo 6- vuotiaana.
Lapsen kanssa boulderointi
Boulderointi on sosiaalinen ja helposti lähestyttävä laji, jota lapsi ja vanhempi voivat harrastaa myös yhdessä lyhyen opastuksen jälkeen. Kaupallisilla sisäkiipeilyhalleilla voi useimmiten lainata tai vuokrata kiipeilykengät. Muita erityisvarusteita ei tarvita. Lapsen kanssa boulderoidessa pitää toki huomioida, että seinän korkeus on määritelty turvalliseksi aikuiselle, eikä pienimpien kiipeilijöiden välttämättä kannata kiivetä heti alkuun aikuisten seinää ylös asti. Joskus pienille lapsille löytyy oma erillinen seinä, ja aikuisille tarkoitetut reitit voivatkin olla lapselle usein vaativia. Lapsia näkee kuitenkin vuosi vuodelta enemmän kiipeilyhalleissa, ja joissakin halleissa panostetaan ja rakennetaan erikseen myös lapsille soveltuvia alueita ja reittejä.
Lapsi voi boulderoida hallin säännöistä riippuen jo 3-4 vuotiaana, mutta hänelle ei välttämättä löydy kovin paljon sopivia reittejä, ellei hallissa ole erikseen lapsille suunniteltua aluetta. Lapsen mukana olo vaati myös vanhemman jatkuvan huomion ja kannustamisen. Noin 5-6 vuotiaana lapsi pystyy jo paremmin kiipeilemään itsenäisesti myös helpoimpia aikuisten reittejä. Lapsi vaatii tietenkin edelleen valvontaa, mutta osaa usein jo noudattaa ohjeita niin, että vanhempikin ehtii vähän kiipeilemään. Lapsen luonteesta riippuen 6-7 vuotiaan kanssa voi jo olla mahdollista kiipeillä yhdessä, niin että myös vanhempi ehtii tekemään hyvän treenin, varsinkin jos lapselle varataan mukaan vähän mehua ja jotakin ajanvietettä. Vanhempi vastaa aina lapsen turvallisuudesta sekä siitä, että lapsi ei aiheuta vaaratilanteita esimerkiksi jättämällä tavaroita patjoille, kulkemalla kiipeilijöiden alla tai juoksemalla hallissa.
Köysikiipeily sisäseinällä
Köysikiipeilyn kokeilu on monessa sisähallissa mahdollista ilman ajanvarausta, jos hallissa käytetään ns. ”itsevarmistavia laitteita”. Tällaiset kokeilut soveltuvat usein jo n. 4 vuotta täyttäneille lapsille. Omatoiminen kiipeily sisähallissa vaatii aina alkeiskurssin ja kokeen suorittamista. Lisäksi vaaditaan usein 14 vuoden ikä omatoimiseen kiipeilyyn ilman vanhempia. Aikuisen seurassa kiipeilevän lapsen ikää ei yleensä ole rajoitettu, mutta tämä toki vaatii aikuisen vastuunottoa ja harrastuneisuutta. Lapsi voi usein osallistua myös kiipeilyn alkeiskursseille aikuisen seurassa, jolloin hieman vanhemman lapsen kanssa voi osallistua kurssille myös yhdessä. Köysikiipeily yhdessä vaatii kuitenkin myös sen, ettei varmistaja ole kovin paljon kiipeilijää kevyempi ja usein ei kannata laskea sen varaan, että nuori lapsi voisi varmistaa vanhempaa. Tarkat ohjeet ja ikärajat kursseille kannattaa tiedustella tarkemmin palvelujen tarjoajilta. Ohjattuja kiipeilyryhmiä ja kerhoja tarjotaan usein n. 9 vuotta täyttäneille. Ryhmässä aloittavan lapsen vanhemman kannattaa varautua olemaan alussa mukana muutaman kerran.
Kallio- ja vuoristokiipeily
Vuoristossa liikkuminen ja kalliokiipeily on mahdollista myös lasten kanssa, mutta vaatii käytännössä vanhempien harrastuneisuutta tai ammattitaitoisen oppaan hyödyntämistä.
Erilaisissa tapahtumissa tai esimerkiksi kesäleireillä voidaan myös järjestää erilaisia lapsille suunnattuja kiipeilyyn liittyviä aktiviteetteja kuten kalliokiipeilyä tai laskeutumista. Ammattitaitoisen ohjaajan tai oppaan kanssa voi myös sopia yhdelle tai muutamalle perheelle räätälöidystä kiipeilyohjelmasta.
Suomessa kiipeilyn harrastajia löytyy tänään koko maasta, mutta kuka opettaa kiipeilyä?
Kiipeilykerhot ylläpitävät erilaisia junnutreenejä, harjoitusvuoroja ja kiipeilytiloja omilla paikkakunnillaan. Kiipeilykerhot ovat myös ne, jotka perinteisesti ovat pitäneet kiipeilykursseja sisäseinällä ja kalliolla. Useimmissa isommissa kaupungeissa on tänään kaupallisia kiipeilyseiniä, joissa järjestetään usein seinäkiipeilyn yhden illan kursseja. Viime vuosina ovat yleistyneet myös itsevarmistavat laitteet, joiden avulla kiipeilyä voi kokeilla omatoimisesti nopean opastuksen jälkeen. Yrittäjiltä ja seuroilta voi usein myös ostaa laskeuduttamista tai kiipeilykokeilua palveluna ohjaajan opastuksella.
Kiipeilykerhojen kattojärjestö Suomen kiipeilyliitto ry ylläpitää koulutusjärjestelmää ohjaajille ja kouluttajille (www.climbing.fi). Tällä halutaan varmistaa riittävän pätevät ohjaajat jäsenkerhoissa (ja yrityksissä). Mikään laki ei suoranaisesti velvoita kiipeilyn ohjaajaa käymään tiettyjä kursseja, mutta kuluttajasuojalain nojalla laaditut ohjeet velvoittavat käytännössä ohjaajaa käymään jonkinlaista koulutusta. Jos olet asiakkaana epävarma, kysy ja selvitä millainen pätevyys ohjaajalla on. Alppimaissa ja esimerkiksi Ruotsissa ohjaajalta vaaditaan ihan lainkin nojalla kansainvälisiä pätevyyksiä, varsinkin vuoristossa, vyöryvaarallisilla alueilla ja jäätiköllä liikuttaessa. Alla esitellään yleisimmät ohjaajapätevyydet Suomessa 2020.
Suomen Urheilykiipeily ry ( https://urheilukiipeily.fi ) ylläpitää jäsenhalleissaan erillistä koulutusjärjestelmää hallivalvojille.
UIAA SCI (Sport Climbing Instructor)
UIAA Sport Climbing Istructor (SCI) on kansainvälisen kiipeilyliiton määrittelemä minimitaso urheilukiipeilykouluttajille.
UIAA RCI (Rock climbing instructor)
UIAA Rock Climbing Instructor (RCI) on kansainvälisen kiipeilyliiton määrittelemä minimitaso kalliokiipeilykouluttajille.
Useat kansallisten kiipeilyliittojen koulutusjärjestelmät noudattavat RCI- tasolle asetettuja vaatimuksia. UIAA auditoi koulutusjärjestelmän säännöllisesti. UIAA SCI tai RCI tarkoittaa, että ohjaaja on suorittanut jonkin kansallisen ohjaajakoulutuksen, joka noudattaa UIAA SCI tai RCI- tasolle asetettuja vaatimuksia. Yleensä tämän merkkinä ohjaajakortissa saa käyttää UIAA SCI tai RCI merkintää. Eri kansallisissa koulutuksissa voi kuitenkin olla myös eroja, huomioiden erityiset paikalliset vaatimukset. Suomessa löytyy ainakin ohjaajia, jotka ovat suorittaneet RCI- tasoisen koulutuksen Ruotsissa. Suomessa nämä pätevyydet on yleisesti hyväksytty Kiipeilyliiton koulutusvaliokunnan päätöksellä Suomalaista vastaavaksi. Lisätiedot: http://www.theuiaa.orghttps://bergsport.se
UIAGM (Kansainvälinen vuoristo-opas)
UIAGM-oppaita ei kouluteta Suomessa, mutta monet Suomalaiset ovat käyneet Ruotsissa suorittamassa tämän tutkinnon. Muutamat Suomalaiset ovat suorittaneet tämän tutkinnon myös muissa maissa. UIAGM-opas opettaa kalliokiipeilyn lisäksi kaikkea vuoristoissa tapahtuvaa kiipeilyä ja myös jäätikkö- ja hiihtovaellusta sekä vapaalaskua. Ohjattu jäätikkövaellus tai jäätikkökoulutus ovat esimerkkejä toiminnoista, joihin tavallisesti vaaditaan UIAGM-opas. Lisätiedot: http://www.sbo.nuhttp://www.vuoristo-opas.fi
Suomessa on hyvä julkinen terveydenhuolto, mutta vakuutus voi silti olla paikallaan. Suomessa saa kyllä julkisessa terveydenhuollossakin hoitoa, mutta eroja voi olla hoitoon pääsyn nopeudessa sekä tutkimuksissa, joihin pääsee heti. Julkinen terveydenhoito ei myöskään pyri aina edes palauttamaan vapaa-ajallaan urheilevan täydellistä suorituskykyä, vaan pyrkii palauttamaan lähinnä työkyky. Varsinkin vähän varttuneemman kiipeilijän kohdalla vakuutus voi olla avain kuvauksiin tai leikkaushoitoon, jota julkisella puolella ei herkästi tarjota.
Jos käyt ulkomailla kiipeilemässä, on hyvä selvittää mitä matkavakuutus korvaa. Pääsääntöisesti tavallinen matkavakuutus ei korvaa kiipeilyssä tai vapaalaskussa sattuneita loukkaantumisia. Vuoristossa hoitokulujen lisäksi erityisesti etsintä ja pelastus voi maksaa, ja siihenkin tulee varautua vakuutuksella. Pienikin loukkaantuminen, kuten nyrjähtänyt nilkka, voi vuoristossa vaatia jopa kymmeniätuhansia euroja maksavan evakuoinnin helikopterilla.
Tunne vakuutuksesi
Jotta vakuutuksen edut todella ovat hyödynnettävissä, on tärkeää että tunnet oman vakuutusturvasi. Tutustu vakuutuksen ehtoihin ja varmista että sen kattavuus on riittävä. Loukkaantuneena pitää tehdä nopeita päätöksiä, ja silloin pitää tietää mitä vakuutus korvaa. Lievissäkin loukkaantumisissa hyötyy tarkasta tiedosta vakuutuksesta sekä lähialueen lääkäripalveluista. Nopea hoitoon päääsy yleensä nopeuttaa myös paranemista.
Vakuutuksen hyötyjä
Vuoristossa varautuminen ongelmatilanteisiin sekä etsintään ja pelastukseen voi kirjaimellisesti olla elämän ja kuoleman kysymys, ja hyöty on ilmeinen. Vakuutuksen hyöty pienissä loukkaantumisissa jää usein vähemmälle huomiolle. Toki yksityinen terveydenhuolto on käytettävissä myös ilman vakuutusta, mutta useimmalle vakuuttamattomalle hinta on sen verran korkea, että ainut käytännön vaihtoehto usein on julkinen terveydenhuolto. Luettelossa alla ajatellaan hoitokuluvakuutuksen mahdollistavan yksityisten lääkäripalvelujen käytön.
Loukkaantuneena pääset vakuutettuna hoitoon nopeammin. Usein lääkäriasema on auki jopa 24/7.
Vammat tutkitaan usein perusteellisemmin ja nopeammin. Julkisella puolella saatat joutua odottamaan ja erikseen vaatimaan kalliimpia tutkimuksia kuten magneettikuvausta.
Yksityisellä lääkäriasemalla leikkaushoitoon on usein lyhyet jonot. Julkisella puolella vastaavaan hoitoon pääsy voi viedä viikkoja tai kuukausia.
Vakuutukseen sisältyvä kuntouttava hoito (fysioterapia) on usein laajempaa kun julkisesti tarjottava.
Vakuutus saattaa korvata myös loukkantumisesta johtuvia sivukuluja kuten ansiomenetystä, matkakuluja ja lääkkeitä.
Hyvällä vakuutusturvalla voi päästä hoitoon, jota ei tarjota julkisella puolella.
Vakuutustarve riippuu kiipeilijästä
Sisäseinäkiipeily valvotuissa oloissa vaatii erilaisen varautumisen ja vakuutusturvan kun kiipeily vuoren huipulle. Vakuutuksista puhuttaessa kuitenkin kiipeily on usein vain kiipeilyä, ja tavallisissa henkilö- tai matkavakuutukissa edes seinäkiipeily ei välttämättä kuulu vakuutuksen piiriin, ellei siitä erikseen sovita ja makseta. Kaikessa urheilussa voi loukkaantua, ja silloin tarvitaaan tapaturman varalta hoitokuluvakuutus. Yleisimmin tämä voi olla tapaturmavakuutus, matkavakuutus tai lajiliiton urheiluvakuutus. Pääsääntöisesti kiipeily lasketaan riskialttiiksi lajiksi, joka ei kuulu vakuutukseen ilman eri sopimusta ja kalliimpia maksuja. Sijaintiin liittyviä ehtoja täytyy myös lukea tarkasti. Matkavakuutus ei välttämättä ole voimassa kotimaassa, tai ainakaan lähellä kotia. Käytännöt vaihtelevat hieman yhtiöittäin, ja vertailulla voi löytää omaan toimintaansa parhaiten soveltuvan vakuutuksen.
Jos vahinko sattuu vuorilla, tarvitaan useimmiten apua myös evakuointiin. Mahdollisesti aikaa kuluu myös loukkaantuneen etsintään. Nämä etsintä- ja pelastusoperaatiot vaativat työvoimaa ja helikoptereita. Etsintä- ja pelastus saattaa olla hyvin kalliita, eivätkä nämä palvelut aina ole saatavilla ilman vakuutusta. Vuorilla tarvitaan siis useimmiten myös etsintä- ja pelastusvakuutus. Joissakin maissa, kuten Ranskassa valtio tarjoaa pelastuspalvelun vuorilla mutta Sveitsissä helikopteri ei yleensä nouse ilman maksua.
Vastuuvakuutus on useimmissa koti- ja ajoneuvovakuutksissa kiinteä osa. Harvemmin sitä tulee kuitenkaan miettineeksi vuorioloissa. Jos esimerkiksi rinteiden ulkopuolella laskiessa aiheutat lumivyöryn, voi korvausvaatimukset joissakin tapauksissa olla huomattavat.
Hoitokuluvakuutus
Hoitokuluvakuutus korvaa tapaturman aiheuttamia hoitokuluja kuten lääkärikäyntejä ja lääkkeitä. Tämä vakuutus voi olla matkavakuutus, tapaturmavakuutus tai lajiliiton urheiluvakuutus. Näissä kaikissa on erilaiset ehdot, joihin kannattaa tutustua tarkasti. Pääsääntöisesti kiipeily missään muodossa ei sisälly tavallisiin matka- tai tapaturmavakuutuksiin, lukuunottamatta joitakin lasten ja nuorten vakuutuksia. Seinäkiipeilyn tietyt muodot saattavat sisältyä joihinkin vakuutuksiin, joten lue ja vertaile tarkasti.
Kiipeilyliiton jäsenyys
Kiipeilyliiton jäsenseuran jäsenyyteen kuuluu vakuutus, joka kattaa suuren osan kiipeilystä. Liittyminen kiipeilykerhoon on siis helppo ja toimiva tapa saada itselleen vakuutus. Muista kuitenkin tarkistaa vakuutusehdot, ja varmista että oma kiipeilysi kuuluu vakuutuksen piiriin. Lisätietoja; http://www.climbing.fi
Vuoristopelastusvakuutus
Pelastusvakuutus voi kattaa etsintä- ja pelastuskuluja, jos sinut joudutaan evakuoimaan esim. helikopterilla. Tämä yleensä ei kuulu tavalliseen tapaturmavakuutukseen, vaikka vakuutus muuten kattaisikin esim. kiipeilyn. Huomaa myös että vuoristopelastusvakuutus usein sisältää hoitokuluina vain ensihoidon. Tämän takia erillinen hoitokuluvakuutus voi olla tarpeen vuoristopelastusvakuutuksesta huolimatta. Vuoristopelastusvakuutus voi sisältää rajoituksia esimerkiksi harrastukseen (kiipeily, vuorijuoksu, hiihto jne.), korkeuteen, maahan tai maanosaan liittyen.
Ulkomaisen kiipeilyseuran jäsenyys
Euroopan alppimaiden kiipeilykerhojen jäsenyydet sisältävät usein vakuutuksen, joka kattaa sikäläisissä oloissa tapahtuvan kiipeilyn. Nämä vakuutukset kattavat yleisimmän kiipeily- ja hiihtotoiminnan alpeilla ja muualla vuoristossa. Esimerkiksi Itävallan alppikerho (OAV) tarjoaa tällaista vakuutusta jäsenyyden osana. OAV:lla on alajaosto Briteissä, johon myös Suomalainen voi liittyä, ja asioida jäsenasioissa Englanniksi. Varmista kuitenkin erikseen vakuutusasioinnin ehdot ja se, että oma kiipeilysi kuuluu vakuutuksen piiriin. Lisätietoja: https://aacuk.org.uk/
Ulkomaisen kiipeilyseuran jäsenyydellä saa usein myös alennuksia alppimajoissa. Innokas alppikiipeilijä kuittaakin helposti valtaoasn jäsenmaksusta näillä alennuksilla.
Eurooppalainen sairaanhoitokortti matkalle mukaan
Suomessa sairausvakuutetuilla on oikeus eurooppalaiseen sairaanhoitokorttiin (European Health Insurance Card, EHIC). Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla todistat oikeutesi lääketieteellisesti välttämättömään sairaanhoitoon EU- ja Eta-maissa sekä Sveitsissä. Saat kortilla hoitoa, jos oleskelet tilapäisesti (esim. lomamatka) toisessa EU- tai Eta-maassa tai Sveitsissä ja sairastut äkillisesti tai joudut tapaturmaan siellä.Eurooppalainen sairaanhoitokortti on ilmainen. Sen voivat tilata Kelasta kaikki Suomen sairausvakuutukseen kuuluvat henkilöt ja ne, joiden sairaanhoidon kustannuksista Suomi vastaa, kuten ulkomailla asuvat eläkeläiset.
Vuoristokiipeilyssä käytetään tarpeen mukaan tekniikoita kaikista muistakin kiipeilyn lajeista. Usein helpolla reitillä edetään köysistössä kävellen, tai lyhytköysitekniikoita hyödyntäen. Näille tekniikoille on ominaista se, että koko köysistö liikkuu kerralla, mikä on nopeaa. Vaikeammat osuudet kiivetään alaköysitekniikoilla, ja pääpaino kiipeilyssä on nopeudessa.
Vuorilla nopeus on turvallisuutta. Vuorikiipeilyssä haasteet syntyvät yleisestä jaksamisesta, korkeasta ilmanalasta ja luonnon armoilla olemisesta. Vuoristossa kiipeilijän täytyy tietää paljon lumesta, jäästä, jäätiköistä ja sääoloista. Vuorikiipeilyn riskit ovat hyvin paljon sidoksissa olosuhteisiin ja niiden muutoksiin. Vaikka Suomessa ei ole vuoria, monet Suomen kiipeilijöistä ovat löytäneet tiensä Norjan ja Alppien seinämille. Suomen alppikiipeilyn uranuurtaja Matti Jokinen kiipeili jo 50-luvulla kovia reittejä alpeilla. Tänä päivänä myös suomalaisia vuoristo-oppaita työskentelee Alpeilla.
Alpeilla ja Norjassa löytyy myös paljon kiipeilyä, joka pääosin vastaa kalliokiipeilyä, mutta sisältää myös vuorikiipeilyn luonteenpiirteitä. Alpeilla esimerkiksi löytyy pitkiä kallioreittejä, joiden lähestyminen voi tapahtua jäätikköä ylittämällä. Reitit voivat myös sisältää osia, jotka saattavat olla jään ja lumen peitossa. Vaikka kiipeiltävä reitti ei olisikaan varsinaista vuorikiipeilyä, perustaidot vuoristossa liikkumiseen kuten navigointi ja jäätikön ylittäminen sekä toiminta onnettomuuden sattuessa tulisi olla hallussa.
Alaköysikiipeilyä sanotaan myös “liidaamiseksi” (eng. Lead climbing). Nimi viittaa kiipeilytyyliin, jossa varmistusköysi viedään mukaan alhaalta, ja kiinnitetään säännöllisin välimatkoin seinämässä oleviin varmistuspisteisiin. Kiipeilijän otteen irrotessa hän usein putoaa joitakin metrejä, ennen kun köysi kiristyy.
Alaköysikiipeily vaatii hieman enemmän osaamista, ja putoamisten myötä riskitaso nousee hieman. Alaköysikiipeilyä voidaan silti harrastaa hyvinkin turvallisesti valitsemalla reitit huolella. Alaköysikiipeilyä harrastetaan sekä sisäseinällä että ulkokallioilla. Varsinkin sisäseinällä sen harrastaminen on sitä osaavalle suhteellisen turvallista. Alaköysikiipeilylle ei ole pitkillä reiteillä tai vuoristossa useinkaan vaihtoehtoja.
Alaköysikiipeily voidaan edelleen jaotella luonnolliseksi (”luomu”, ”tradi”) kiipeilyksi tai urheilukiipeilyksi (”sportti”). Urheilukiipeilyssä reiteillä on valmiita pultteja, joihin kiipeilijä voi edetessään kiinnittää köyden. Luonnollisilla välineillä kiivetessä kalliossa ei ole mitään valmiita kiinnityskohtia, vaan kiipeilijä pitää mukanaan kiiloja ym. välineitä, joilla hän varmistaa etenemisen. Varsinkin luonnollisilla kiivetessä turvallisuus on hyvin riippuvaista siitä, miten hyvin reitin pystyy varmistamaan. Reitin luonne sekä kiipeilijän kokemuksen ja taidon merkitys korostuvat luonnollisilla kiivetessä.
Alaköysikiipeily voi myös olla teknistä kiipeilyä, jolloin etenemiseen käytetään em. kiiloja ja välineitä avuksi etenemiseen. Teknistä kiipeilyä harrastetaan eniten ulkomailla pitkillä, jopa useita päiviä kestävillä reiteillä, jotka ovat liian vaikeita kiivetä vapaasti. Pitkillä reiteillä on mahdollista myös kiivetä yksittäiset vaikeat kohdat ”teknisesti”, ottamalla esim. tukea varmistuksista. Suomessa vain pieni osa kiipeilijöistä harrastavat myös teknistä kiipeilyä.
Yläköysikiipeily on helpoin ja turvallisin korkealla tapahtuva vapaakiipeilyn muoto. Yläköysikiipeilyä tehdään aina pareittain ns. “köysistössä”. Yläköysikiipeilyssä köysi kulkee seinämän huipulla kiinnitetyn ankkurin kautta varmistajalle, jolloin kiipeilijän etenemistä voidaan varmistaa koko ajan. Kiipeilijän otteen irrotessa, hän jää yksinkertaisesti vain istumaan köyteen. Kiipeilyn alkeiskursseilla useimmiten aloitetaan aina yläköysikiipeilyllä. Yläköysikiipeilyä voi harrastaa sekä sisäseinillä että monilla kallioilla Suomessa. Sisäseinillä yleensä köydet ovat valmiina paikallaan, ja kiipeilijä tarvitsee varmistamiseen omat istumavaljaat sekä varmistusvälineet. Monesti näitä varusteita voi myöskin vuokrata.
Yläköysikiipeilyä varten suositellaan alkeiskurssi, jossa opitaan turvallinen varmistaminen ja kiipeily. Kurssit kestävät sisäseinällä useimmiten yhden illan, ja kurssin jälkeen pääsee yleensä omatoimisesti kiipeilemään seinälle. Ulkokalliolla kiipeilijän täytyy itse kiinnittää köydet turvallisesti sekä muutenkin huomioida luonnon olosuhteet ja vaaralliset paikat. Ennen kun siirrytään kiipeilemään ulkokallioille, on syytä käydä erillinen kalliokiipeilykurssi. Useimmat harrastajat aloittavat tänä päivänä sisäseinällä, mutta pätevän kouluttajan kanssa voi ihan hyvin mennä myös suoraan kalliokiipeilyn alkeiskurssille. Kalliolla kiipeily on vaativampaa ja kurssi kestää usein 1-2 päivää.
Yläköysikiipeily on monen harrastajan pääasiallinen kiipeilymuoto. Jotkut harrastajat siirtyvät edelleen alaköysikiipeilyyn, joka usein koetaan jännittävämpänä ja suurempaa mielen hallintaa vaativana kiipeilymuotona. Yläköysikiipeily on hyvää liikuntaa ja monen pääasiallinen harrastus. Kiipeilykisoissa kuitenkin vain nuorimmat juniorit kiipeävät yläköydellä. Yläköysikiipeilyn rajoitukset tulevat vastaan ulkokallioille ja isommille seinille siirryttäessä. Suomessa matalat kalliot antavat usein mahdollisuuden käydä kallion päällä kiinnittämässä köydet etukäteen, mutta isommalla vuorella tai pitkällä kallioreitillä tätä mahdollisuutta ei ole. Silloin ainut tapa edetä on alaköysikiipeily, missä köysi viedään mukanaan alhaalta, sitä kiinnittäen matkan aikana välivarmistuspisteisiin.
Boulderointi on kiipeilyä niin matalalla, että köysivarmistusta ei tarvita. Boulderointia voi harrastaa kivillä, kallioilla ja sisäseinällä, ja se on kaikista kiipeilymuodoista urheilullisin ja fyysisin. Laji syntyi kiipeilyn harjoittelumuotona, mutta on nykyään myös ihan oma lajinsa. Lajin kehitys sai alkunsa 1930- luvulla Fointainbleussa, Ranskassa. Laji kehittyi kohti nykymuotoaan 1950-luvulla, kun amerikkalainen voimistelija John Gill erikoistui kiipeämään erittäin lyhyitä ja vaativia reittejä siirtolohkareilla.
Boulderoinnissa tarkoitus on kiivetä vain niin korkealle, että tarvittaessa voi hypätä alas loukkaantumatta. Sisäseinillä käytetään paksuja alastulopehmusteita ja ulkona kiipeilijöillä on mukanaan erityisesti lajiin tarkoitettuja patjoja ns. “pädejä”. Boulderoinnin turvallisuus on melko suorassa suhteessa siihen, miten korkealle kiivetään. Boulderoinnissa erilaiset nilkkavammat ja revähdykset ovat yleisimpiä.
Boulderoinnin ja vapaan soolokiipeilyn raja on hämärä. Vapaasta soolosta puhutaan silloin kun kiivetään korkeita seiniä ilman varmistuksia. Käytännössä tämä siis on kuten Boulderointia, mutta niin korkealla että patjalle ei voi enää hypätä turvallisesti. Mitään tiettyä rajaa ei voida määrätä, ja turvallinen korkeus riippuu lopulta kiipeilijästä. Boulderoinnin ja vapaan soolokiipeilyn välimaastossa löytyvät ns. “Highball” boulderit, jotka ovat jo melko korkeita ja joista putoaminen voi aiheuttaa loukkaantumisen.
Sisäseinillä kiipeilyreitit pyritään pitämään aina mahdollisimman turvallisina, mutta ulkona kaikki reitit eivät välttämättä ole yhtä turvallisia. Jokaisen tulee itse päättää, miten korkeille reiteille haluaa kiivetä. Kiipeilykisoissa boulderoijan jalat eivät saa nousta yli 3 metrin korkeuteen. Vastaavaa periaatetta noudatetaan useimmiten myös sisäseinillä, missä boulderseinän korkeus on enintään n. 5 metriä.
